Heti alkuun pahoittelut blogin hiljaisuudesta, mutta tämä peli vei hyvin paljon aikaa läpäistä. Yhteensa siihen meni pyöristettynä 20 tuntia. Kuitenkin, vaikka se olikin ihan peruspelin pituinen, aikaa meni siksi, koska en voinut pelata sitä yksin. Poikaystäväni halusi katsoa kun pelaan ja pysyä kärryillä juonesta, mutta myös en uskaltanut pelata sitä yksin, joten pelasimme aina kun oli mahdollista.
The Evil Within alkaa hätäsoitolla ja Sebastian Castellanos menee Beaconin mielisairaalaan tutkimaan murhatapausta, onhan hän sentään etsivä. Paikan päällä Sebastian ja hänen kaksi kollegaansa huomaavat, että kaikki ihmiset ovat tapettu, eikä ketään voinut kuullustella. He päättävät katsoa valvontakameroista, olisiko murhaaja saatu kiinni itse teosta. Nauhalta näkyy mystinen hahmo, joka tappaa kaikki ja yhtäkkiä ilmestyy Sebastianin taakse ja ruutu menee pimeäksi. Sebastian herää vieraasta paikasta ja yrittää löytää tien ulos sekä löytää kollegansa. Kuitenkaan tie vapauteen ei ole helppo, koska nauhalta näkynyt mystinen hahmo eli Ruvik luo ansoja ja hirviöitä Sebastianin tielle.
Mitä pidemmälle peli etenee, sitä enemmän mietityttää, kuka oikeastaan on pelin päähenkilö. Onko se Sebastian, jolla pelataan vai Ruvik, jonka menneisyyttä ja motiiveja pohjustetaan enemmän? Sebastianin menneisyyttä pohjustetaan löydettävillä artikkeleilla, joissa on joko päiväkirjamerkintöjä tai uutisleikkeitä, mutta oikeastaan mitään muuta emme saa hänestä tietää. Sebastianin kollegoita, Josephia ja Kidmania, ei oikeastaan pohjusteta, mutta he eivät ole niin suuressa roolissa muutenkaan. The Evil Withinistä on tehty kolme lisäosaa, jotka nimenomaan kertovat Kidmanin näkökulmasta tarinan, mutta ennen niiden pelaamista, hänestä ei osata sanoa mitään. Voisi melkeinpä siis päätellä, että Ruvik on tarinan päähenkilö, mutta hänen tarinansa kerrotaan muiden näkökulmasta.
Kun aloittaa pelin, voi valita vaikeusasteikon casual (helppo/perus) tai survivor (vaikea). Valitsin aluksi survivor-vaikeusasteen, mutta en päässyt edes ensimmäisen hirviön ohi, joten vaihdoin helpompaan. Kaverini taas läpäisi pelin survivorilla ja sanoi, että luoteja on hyvin rajatusti, eikä niitä melkeinpä tahtonut löytyä mistään. Sen sijaan itse löysin koko ajan luoteja, jopa niin paljon etten saanut kaikkia otettua mukaan.
Peli ei ollut hirveän vaikea, jotkut kohdat olivat vain sellaisia, missä piti miettiä taktiikkaa. Tietysti vihollisia pystyi tappamaan hiljaisesti ja siten säästää luoteja, mutta joissakin kohdissa oli pakko räiskiä menemään. Joihinkin vihollisiin ei edes tepsi aseet, vaan pitää keksiä jotain muuta. Joissakin kohdissa taas kuoli hyvin herkästi, koska oli liian varomaton tai huolimaton. Suosittelen siis tarkkailemaan ennen kuin toimii. Hyvin usein nimittäin juoksin suoraan karhunrautaan tai pommiin, koska en vain huomannut niitä, ja loput viholliset tulivat hakkaamaan kuoliaaksi.
Pelin hirviöistä pitää sanoa sen verran, että jokainen hirviö on hyvin ainutlaatuinen. Peli on jaettu lukuihin ja jokaisessa luvussa on oma hirviönsä ja oma teemansa. Joitakin hirviöitä vastaan ei kannata edes taistella, mutta suurinta osaa pitää ampua suoraan naamariin. Joidenkin hirviöiden ohi voi hiipiä ja jättää taistelun sikseen, joitakin pitää vain juosta karkuun ja joitakin pitää tosiaan taistella vastaan. Vähän jokaiselle jotakin. Oma suosikkini on Boxhead (tunnetaan myös nimellä The Keeper), koska hän onnistui todenteolla säikäyttämään ja taistelu oli hyvin intensiivinen.
 |
| Sebu ja Boxhead |
Koska The Evil Within on ensimmäinen kauhupeli, jonka olen läpäissyt, pitää kertoa pelin pelottavuudesta. Tietysti pelko on suhteellista, joten puhun nyt omasta näkökulmasta. Heti pelin ensimmäinen hirviö oli mielestäni kauhean pelottava, tai oikeastaan se tilanne oli, olisin nimittäin halunnut lopettaa pelaamisen melkeinpä jo siinä kohtaa. Tämä on myös yksi syy, miksi en pelannut peliä yksin: olisin jättänyt sen kesken liiallisen pelottavuuden takia.
Kohdat joissa piti juosta karkuun, olivat kaikkein pahimpia, koska Sebu on niin läski juoksemaan. Kuitenkin kaikista pahimmat kohdat olivat ne, joissa ei näkynyt ketään ja oli aivan hiljaista. Silloin tiesi, että joku jostain tulee, mutta ei tiennyt milloin ja mistä.
Mitä enemmän peliä pelasin, sitä enemmän aloin tulla immuuniksi kauhulle. Loppupeli ei tuntunut läheskään niin pelottavalta kuin alkuosio, vaikka jotkut hirviöt tulivat uudestaan pelottelemaan. En kuitenkaan olisi halunnut loppupeliäkään pelata yksin, oli hyvä että joku oli vieressä jakamassa hetken.
Yhdessä kohtaa jopa itse Ruvik tuli pelottelemaan ja siinä kohtaa tuli kyllä jännäkakka housuun. Oikeasti. No ei oikeasti, mutta ainakin oli lähellä. Se oli jotain niin kamalaa, koska ei tiennyt milloin ja mistä hän päättää tulla. Toisista hirviöistä pystyi sentään jotenkin päättelemään, mutta Ruvikista ei.
 |
| Ruvik |
Ruvikista puheenollen, hänen ääninäyttelijänsä on Jackie Earle Haley, joka on tunnettu Watchmen-elokuvan Roscharchina. Aivan mieletön roolisuoritus häneltä! Olisin toivonut enemmän puhetta häneltä. Olisin voinut koko pelin vain kuunnella hänen ääntään. Joku voisi tehdä äänikirjan pelkästään hänen puheestaan. Jotenkin hänen äänensä sai ihoni aina kananlihalle, kai se on hyvä juttu. Juuri tälläisiä ääninäyttelijöitä pitäisi peleissä olla!
Yhteenvetona, suosittelen kyllä The Evil withiniä. Japanilaiset osaavat kyllä tehdä kauhupelejä, mutta tässä oli omanlainen syvyys. Jäin pohtimaan poikaystäväni kanssa pitkäksi aikaa pelin tapahtumia ja hahmoja vielä pelin päätyttyä. Jokaisella hirviöllä ja hahmolla on oma syvällisempi merkitys, joka on jokaisen pelaajan itse mietittävissä. Kaikkea ei pelissä selitetä, vaan sekin jätetään pelaajan tulkinnan varaan.
Varmasti pelaan pelin uudestaan läpi, en ehkä kuitenkaan heti putkeen. Mielestäni on hyvän pelin merkki, että heti sen loputtua suunnittelee pelaavansa sen uudestaan läpi. Haluan nimittäin kuulla Ruvikin säväyttävän äänen vielä kerran...
 |
| Peitin osan lopputaistelun vihollisesta, etten paljasta liikaa. Mutta tommonen lopputulos. En tiedä oonko paska vai paska kun kuolin 63 kertaa. |
