Illalla minua pelotti sulkea silmäni. "Mitä jos SE tulee?" ajattelin ja tunsin hikoilevani peiton alla. Pelkoni piti minut hereillä, mutta tiesin, että en selviäisi seuraavasta koulupäivästä ilman unta. Jouduin tekemään ratkaisun: nappasin tyynyni ja menin äitini viereen nukkumaan. Tämä on tapahtunut oikeasti. Menin seitsemäntoistavuotiaana äitini viereen nukkumaan, koska pelkäsin Slendermania niin paljon.
Tapauksesta puoli vuotta eteenpäin uskalsin viimein pelata Slender: The Eight pages- peliä. Isoveljeni oli kuitenkin suurimman osan ajasta henkisenä tukenani. Tietysti kyseinen pelitilanne piti ikuistaa...
En ole erityisemmin kauhupelejä pelannut, joten en osaa olla kriittinen peliä kohtaan "oikeasta" näkökulmasta. Olen pääosin pelannut ensimmäisen Playstationin demoissa olevia kauhupelejä, mutta en ole oikeastaan omistanut yhtäkään. En pidä kauhuelokuvista enkä -peleistä. Olen niin nössö. Näen vieläkin painajaisia Muumien Möröstä, Hopeanuolen Akakabutosta ja uusin painajaiseni on One late nightin naishahmo.
Slender: The Eight pages-pelissä on nimensä mukaisesti tarkoitus kerätä kahdeksan lappua, joissa on tekstejä ja piirrustuksia. Heti ensimmäisen lapun löydyttyä tulee tunne, että nyt se Slenderman on tuolla jossain vaanimassa. Mitä enemmän lappuja löytyy, sitä ahdistavammaksi peli tulee. Koko ajan on tunne, että Slenderman on niin sanotusti perseessä kiinni. Mutta silti ei halua katsoa taakseen ja varmistaa, onko siellä ketään.
On hauskaa katsoa kun muut pelaajat pelaavat Slenderiä. Muiden kauhu on huvittavaa. Sitten on nauru kaukana kun itse pelaa peliä. Muistan hikoilleeni ja sydämeni hakkasi kuin tuplabasari. En ole palannut Slender: The Eight pages-pelin pariin enää, mutta ainakin pääsin yli pelostani.
Mutta välillä kun kävelen myöhään illalla ulkona, en voi olla ajattelematta, että mitä jos hän on tuolla jossain...
Mitä jos hän tälläkin hetkellä seuraa?
Mitä jos hän onkin nyt täällä?
Älä vain katso taaksesi...
