Thomas was alone (PS3)

Thomas was alone on indiepeli, jonka löysin PSN Storen syövereistä. Olin muistaakseni joskus nähnyt, kun PewDiePie pelasi sitä ja kun löysin sen PSN Storesta, päätin ostaa pelin.
Thomas was alone-pelissä pelataan erilaisilla palikoilla, joilla kaikilla on omat ominaisuutensa ja värinsä. Tarkoituksena olisi päästä kentän loppuun selvittämällä pieniä pulmia.
Jokaisella palikalla on oma nimensä ja persoonallisuutensa: esimerkiksi Thomas on punainen, keskikokoinen palikka ja hän haluaa olla kaikkien kaveri. Hän on ikään kuin muiden johtaja.
Toinen esimerkki on James, joka on vihreä, suunnilleen samankokoinen kuin Thomas. Hän kokee olevansa outo ja että häntä ei ymmärretä. Hän kuitenkin rohkaistuu, kun Thomas ei haukukaan häntä outoudesta.

Pelissä on yksinkertainen tavoite ja se on todella koukuttava. Jotkut kohdat vaativat aikamoista miettimistä, mutta mikään kohta ei ole ylitsepääsemättömän vaikea. Kunhan jaksaa miettiä kaikkien palikoiden ominaisuuksia, niin ratkaisu on selkeä. Mutta mukavaa on kuitenkin välillä miettiä, mikä on seuraava siirto.

Palikat eivät puhu tai ääntele millään tavalla, mutta pelissä on tarinankertoja, joka kertoo palikoiden tunnetiloja ja niiden välisistä vuorovaikutuksista. Aina kun peliin tulee uusi palikka, sillä pelataan pari kenttää yksin, kunnes se liittyy muiden palikkojen seuraan. Kyseisen parin kentän ajan tarinankertoja tutustuttaa palikan pelaajalle. Seuraavaksi tarinankertoja kertoo, miten uusi palikka tulee toimeen muiden palikoiden kanssa. Tämä on mukava lisä, etenkin kun tarinankertojalla on hyvin eläytyvä ja sopivan rauhallinen ääni.

Kertojan äänen lisäksi peliruudussa on myös tekstitykset. Oikealla olevat ääriviivat ovat kentän maali

Yksin hieman rasittava puoli pelissä on se, että peliruutu aina siirtyy pelattavan palikan mukaan. Jos palikat ovat hyvin kaukana toisistaan, peliruutu pomppii sinne tänne. Etenkin kun pelattavia palikoita on paljon ja tietysti aina unohtaa, missä suunnassa kukin palikka on, pitää pomppia pitkin ruutua, kun vaihtaa pelihahmoa.
Alla olevasta kuvasta näkee vähän pelikuvaa. Oikeassa alalaidassa on erilaisia värejä, mistä näkee, kenellä pelaa tällä hetkellä ja missä järjestyksessä muut hahmot ovat. Pieni nuoli hahmon päällä, sekä oikeassa alalaidassa olevissa väreissä, kertoo myös, kenellä pelataan juuri nyt. R1-näppäimestä siirrytään oikealle ja L1-näppäimestä vasemmalle.
Ongelma on siinä, että tällä hetkellä pelataan vihreällä palikalla, Jamesilla, ja haluaa vaihtaa liilaan palikkaan, Sarahiin, ja painaa vahingossa väärää nappia, joutuu käymään turhaa vaihtamista. Ruutu pomppii kuin kenguru. Itselläni oli jotenkin outo fiksaatio, että painoin vain R1-näppäintä ja kävin aina kaikki hahmot läpi löytääkseni oikean. En tiedä oliko muilla tätä ongelmaa vai onko se vain omaa tyhmyyttäni. Veikkaan viimeisintä vaihtoehtoa.

Tällä hetkellä pelataan Jamesilla, muut kuvan palikat ovat Thomas (punainen oikealla) ja John (keltainen vasemmalla)

Pelistä kuitenkin saisi myös hyvin filosofisen aiheen mietittäväksi. Kun pääsin pelin läpi, aloin pohtimaan, että voisiko pelin jotenkin soveltaa myös oikeaan elämään. Jokaisella ihmisellä on jokin tarkoitus ja jos osaa hyödyntää omia vahvuuksiaan, pystyy auttamaan myös muita. On hyvä tietää oma paikkansa maailmassa, koska vain siten pääsee tavoitteeseen eli kentän loppuun. Yksinkin pärjää, mutta ystävien avulla pääsee sitäkin pidemmälle.

Ehkä pelinluoja ei ajatellut noin pitkälle peliä tehdessään, mutta itse aloin miettimään moisia asioita. Peli on siis ollut hyvä, jos sitä on jäänyt pohtimaan pelaamisen jälkeenkin. Suosittelen ehdottomasti kaikille Thomas was Alonea. Pikkupulmia ja tasohyppelyitä, ihan niin kuin ennen vanhaan.

Joskus itsellänikin on sama fiilis

Pelikuulokkeet! (vihdoinkin....)

Olen hyvin pitkään halunnut pelikuulokkeita, mutten ole oikeastaan koskaan saanut aikaiseksi ostaa niitä. Menin spontaanisti Giganttiin poikaystäväni kanssa ja siellä pelejä selaillessamme, päätin mennä katsomaan ja kokeilemaan pelikuulokkeita. En tiennyt mitkä ovat hyvät ja mitkä ei, mutta päätin silti ostaa ja koin niiden olevan hyvät.

Ostamani kuulokkeet ovat Turtle Beachin Earforce PX21:t. Lukioaikoinani eräs kaverini suositteli minulle Turtle Beachin kuulokkeita ja olen ollut näihin hyvin tyytyväiset. Kuulokkeet istuvat hyvin korviin, mikkiä pystyy väännellä ja kuulokkeet sopivat myös Xbox 360:n ja PC:n kanssa. Hintakin oli vain 69 €.

Kokeilin peliä kahden pelin kanssa:

Kingdom Hearts: Birth by sleep Final Mix
Taistelut tuntuvat vieläkin intensiivisemmiltä kuulokkeiden kanssa. Musiikit ja efektit kuulostavat niin paljon paremmilta. Pelin taustaäänet, kuten hammasrattaat, kulkevat hienosti pelin mukana. Eräässä kohdassa pitää kulkea hammasrattaiden päällä ja rattaiden äänet kulkevat todenmukaisesti: ääni vaimenee kun menee kauemmas ja jos rattaan keskikohta on pelihahmon vasemmalla puolella, ääni keskittyy enemmän vasempaan korvaan. Monet viholliset on helpompi hahmottaa juuri tämän ominaisuuden takia. Suosittelen kuulokkeita Kingdom Hearts-sarjalle!

The Wolf among us: Episode 2: Smoke and mirrors
Pelin musiikkeihin keskittyy enemmän kuulokkeiden kanssa, koska ne jotenkin hukkuvat muiden äänien sekaan ilman kuulokkeita. Bigbyn ja muiden äänet tulevat paremmin esiin. Myös pienet taustaäänet kuuluvat kuulokkeiden avulla. Kaikki rikkimenevä kuulostaa paljon paremmalta kuulokkeiden kanssa (tässä pelissä niitä on suhteellisen paljon). Tässä pelissä kuulokkeet ovat ihan hyvät, muttei niin hyvät kuin Birth by sleepissä.

Game Masters Exhibition

Kävin ystäväni luona Skotlannissa pääsiäisenä ja menimme Skotlannin museoon. Pääsy oli ilmainen, mutta siellä oli eräs maksullinen näyttely, johon menimme. Game Masters Exhibition on jokaisen pelaajan unelma, koska siellä oli klassikkopelejä jotakuinkin 100 kpl, mitä pystyi vapaasti pelaamaan. Ikävä kyllä näyttelyssä ei pystynyt kuvaamaan, joten minulla ei ole ollenkaan kuvamateriaalia.

Tässä ystäväni esittelee näyttelyn mainosta

Näyttely oli hienosti tehty, koska näyttelyn läpi kulkiessaan pystyi näkemään pelien ja pelikonsolien kehityksen. Myös tunnetuimmista pelintekijöistä oli seinillä pientä nippelitietoa. Joidenkin pelien konseptitaidetta pystyi myös ihailemaan seinillä.
Heti kun astui näyttelyyn, seisoivat arcadekoneet ylväinä odottamassa peluuta. Emme oikeastaan pelanneet kuin kahta arcadepeliä, koska jonoa oli hyvin paljon. Klassiset Pacman ja Donkey Kong olivat tupaten täynnä ihmisiä. Pelasimme Tower of Druagaa, Defenderiä ja ja Reactoria. Pakko sanoa, että kaikki olivat hyvin vaikeita. En ole selkeästi viettänyt aikaa arcadekoneiden kanssa.

Seuraavaksi siirryimme Nintendo DS-pöytään, jossa pelasin Super Mario 3D Landia ja ystäväni pelasi Super Mario 3D:tä. En oikeastaan kinnittänyt huomiota muihin peleihin, mitä pöydällä oli.
Jostain kumman syystä olen halunnut Nintendo DS:n, lähestulkoon siitä asti, kun se tuli. Nyt minulla olisi jopa varaa konsoliin, mutta en vain ole saanut aikaiseksi ostaa sitä (käsikonsoli olisi muutenkin ollut hyvin kova sana lennoilla ja lennonvaihdoilla).

Siirryimme Sega Mega Driven pariin, koska bongasimme sen olevan vapaana. Pelasin Sonic the Hedgehog 2:sta ja ystäväni pelin ensimmäistä osaa. Olin oikeastaan pelannut joskus samaa peliä, kun olin pieni. Minulla on siitä hyvin hämärä muistikuva, mutta en yhtään muista missä tai milloin sitä pelasin. Muistan vain kuinka kamalaa oli, kun piti mahdollisimman nopeasti liikkua, ettei vaaleanpunainen vesi hukuttaisi.


Singstar-koppi vapautui pian Sonicin jälkeen ja lauloimme ystäväni kanssa California-kappaleen.
Siis tämän.

Hyvin monet pelit olivat varattuina, mutta pienen odottelun jälkeen Frequency-peli PS2:lle vapautui. En oikeastaan saanut siitä ihan kaikkea irti, koska lähellä pauhasi tanssipelin musiikki, enkä kuullut pelaamaani pelin musiikkia. Se oli hyvin sääli, koska peli oli ennestään minulle tuntematon.

Astuimme tietokonepelien ihmeelliseen maailmaan ja itse yritin pelata ensimmäistä Deus Ex:iä, mutta se oli oikeastaan hyvin vaikeaa. Tietysti kaikkien pelien vieressä oli ohjeet, miten peliä pelataan, mutta en aina jaksanut lukea niitä.
Pelasimme myös joitakin random klikkailupelejä, mutta emme viihtyneet niissä kauaa.

Löysin yllättävän pelin nimeltä Blueberry Garden. Mielestäni se oli persoonallisesti toteutettu ja sen kontrollit olivat hyvin helpot. Olisin mielelläni jäänyt pidemmäksikin aikaa sen pariin, mutta vieressä oleva peli vapautui, jota olimme ystäväni kanssa jo tovin kytänneet.
Kyseessä oli Alien Hominid-peli, jota me molemmat olimme pelanneet työkaverini luona joskus monia vuosia sitten. Tietysti näyttelyssä oli esitteillä lapsille suunnattu versio, eli veren sijaan kukkia lensi pahiksista. Tavallaan se oli hyvin hauskan näköistä.


Aivan näyttelyn kulmassa oli kaksi NaNa-OnSha-peliyhtiön peliä, joista en ollut oikeastaan kumpaakaan pelannut. Toinen oli PaRappa the rapper ja toinen Vid-Ribbon. Olen pelannut UmLammerJammya, mikä on PaRapan eräänlainen jatko-osa, mutta Vid-Ribbonista en ollut kuullutkaan. Molemmat ovat hyvin rytmikeskeisiä pelejä, joissa pitää painaa nappia tietyssä kohtaa, ei hetkeäkään aikasemmin eikä liian myöhäänkään. Vid-Ribbon oli hullun vaikea, mutta haluaisin silti perehtyä siihen enemmänkin. PaRappakin on vaikea, mutta pidän hyvin paljon pelin musiikeista.

Tietysti suomalaisina menimme pelaamaan pari kenttää Angry Birdsiä. Seinällä oli iso kosketusnäytöllinen televisio, joita näpyttelimme vuorotellen.

Myös maininnan arvoisia pelejä ovat Machinarium (PC) ja Nights into dreams (Sega Saturn).
Tietääkseni Sega Saturn ei koskaan ilmestynyt, mutta voin olla hyvinkin väärässä tämän asian suhteen.

Emme ehtineet kaikkia pelejä pelaamaan, mikä tietysti harmitti, koska tarjolla oli paljon pelejä, joita olen pitkään halunnut kokeilla. Esimerkiksi: Brutal Legend, Disney Epic Mickey, Castle Crashers ja Child of Eden. Myös monet itselleni tuntemattomat pelit olisivat houkuttaneet, mutta jonot olivat niin pitkät, että jatkoimme kierrosta ilman sen kummempia mukinoita. 

Nautin kuitenkin näyttelystä, en olisi ikinä kuvitellut, että pääsisin mihinkään näin ainutlaatuiseen tapahtumaan. Oli todella sääli ettei näyttelyssä saanut kuvata, koska välillä minusta tuntuu kuin olisin ollut unessa. Onneksi minulla on pääsylippu muistona ja kirja, jonka ostin näyttelyn kaupasta. Jos minulla olisi ollut enemmän rahaa, olisin ostanut koko kaupan tyhjäksi, siellä oli niin paljon kaikkea hienoa. Mutta tyydyin kirjaan ja paitaan, jonka ostin poikaystävälleni tulijaiseksi.

Sulo esittelee hienon pimeässä hohtavan paidan

ja hienon kirjan, jota jo hieman aloittelin

Tässä vielä luettelo peleistä, joita näyttelyssä pystyi pelata
http://www.nms.ac.uk/national-museum-of-scotland/whats-on/game-masters/playable-games/  

Nyt kun katson tarkemmin tuota listaa, alkaa kismittämään, etten pelannut kaikkia pelejä. No, aina ei voi voittaa. 

Arvostelussa: Heavy Rain (PS3)

Mainitsin Pelaaminen kolmivuorotyössä-tekstissäni siitä, että pidin Heavy Rain-viikonlopun poikaystäväni kanssa. Olin ostanut pelin viime syyskuussa, mutta koska työsuhteeni oli silloin katkeamaton kolmivuorotyö, oli lähes mahdotonta löytää sopivaa aukkoa viettää viikonloppua pelaten. Onneksi työsuhteeni muuttui katkeavaksi (eli teen "normaalisti" maanantaista perjantaihin töitä, viikonloput ovat vapaat) ja pidimme Heavy Rain-viikonlopun joulukuun alussa.

Olin kuullut paljon hyvää Heavy Rainista ja tiesinkin pelistä sen pääjuonen ja sen, että hahmoja on neljä. En oikeastaan mitään muuta tiennyt. Olen pelannut Beyond: Two soulsin jo monta kertaa läpi, eli tiesin jo etukäteen, minkälaisia pelejä Quantic Dream tekee. Odotukseni olivat korkealla Heavy Rainin suhteen.

Heavy Rainin prologi kertoo Ethan Marsin perheidyllistä. Hänen vanhimmallaan pojalla, Jasonilla, on kymmenvuotissyntymäpäivät ja koko perhe pitää sen vuoksi isot juhlat. Kaikki näyttäisi olevan hyvin.
Seuraavassa kohtauksessa Ethan menee vaimonsa ja kahden pojansa kanssa ostoskeskukseen. Ethanin vaimo Grace menee ostamaan heidän nuorimmaisensa Shaunin kanssa uusia kenkiä ja he jättävät Jasonin isänsä kanssa odottamaan kaupan ulkopuolelle. Ethan herpaantuu hetkeksi ja huomaa Jasonin kadonneen. Pitkän etsinnän jälkeen Ethan huomaa poikansa olevan ostoskeskuksen ulkopuolella, tien toisella puolella. Jason juoksee isäänsä vastaan, mutta jää auton alle. Tämän jälkeen se kunnon pelaaminen alkaa.

He odottivat kiltisti, kunnes Jason-perkele meni yksin dalsimaan

Epilogi siis vain pohjustaa pääjuonta, koska tavallaan Jasonin kuolema ei liity pääjuoneen (niin kamalalta kuin se kuulostaakin). Pelin pääjuonena on siis pelastaa Shaun, joka on tullut mystisen origamitappajan sieppaamaksi. Mutta esittelen ensin pelin neljä päähenkilöä:
Tietysti Ethan Mars, Shaunin isä, on yksi pelattavista hahmoista. Origamitappaja on jättänyt Ethanille viisi origamia, joissa on viisi erilaista tehtävää. Tehtävän suoritettua, Ethan saa aina muutaman kirjaimen lisää, saadakseen tietää Shaunin olinpaikan.
Madison Paige on 27-vuotias toimittaja, joka kärsii unettomuudesta. Hän haluaa itse selvittää origamitappajan henkilöllisyyden kirjoittaakseen uuden menestyskirjansa.
Scott Shelby on vanhahko yksityisetsivä, joka on jo kaksi vuotta tutkinut origamitappajan tapausta.
Norman Jayden on FBI:n profiloija, joka on tullut Washingtonista asti selvittämään origamitappajan identiteettia ja mahdollisia motiiveja.

Oikealta vasemmalle: Norman, Madison, Ethan ja Scott

Koska päähenkilöitä on neljä, jokaisen tarinaan keskitytään aina pikkuhiljaa. Alussa pelataan paljon Ethanilla, mutta myöhemmin muilla hahmoilla pelataan enemmän. Itse henkilökohtaisesti pidin juuri Ethanilla pelaamisesta, mutta myös Madisonilla oli mukava pelata. Näin Madisonista puheenollen, olin hyvin yllättynyt, ettei hänen rintojaan sensuroitu mitenkään. Toisaalta oli hyvin kiusallista pelata kohtausta poikaystäväni kanssa, kun pelihahmolla on rinnat paljaana.

Aluksi mietin, mikä virka muilla hahmoilla tarinassa on, mutta se pikkuhiljaa valkeni minullekin. Kaikkien tarinat nitoutuvat jollain tavalla yhteen ja kaikki liittyvät jollain tavalla Shauniin ja origamitappajaan.

Pidin pelistä hyvin paljon. Tarinassa oli hieno juonenkäänne, joka lisäsi pelin jännittävyyttä ja kiinnostavuutta. Tarina oli muutenkin hyvin mielenkiintoinen.
Quantic Dreamin peleissä on tullut selkeä teema, joka on se, että jokainen päätös vaikuttaa pelin lopputulokseen. Olen nähnyt jotakuinkin neljä täysin erilaista loppua Heavy Rainista ja vielä olisi paljon enemmän näkemättä. Peliä voi pelata niin monella eri tavalla. Olen puhunut työkaverini kanssa pelistä ja puhuimme juuri siitä, miten erilailla olemme peliä pelanneet. Kuulin häneltä niin monia uusia mahdollisuuksia, joita ei omaan mieleeni edes tullutkaan. Siksi peli pitää pelata moneen otteeseen läpi, jotta näkee ja kokee mahdollisimman paljon.



Mutta. Yksi huono puoli pelissä kyllä oli. Tai oikeastaan kolme. Ensimmäinen on se, että kun haluaa hahmolla liikkua, pitää painaa R2-näppäintä pohjassa. Oma etusormeni oli kyllä aivan nuutunut pelaamisen jälkeen. Ja tietysti pelissä on paljon kohtauksia, joissa pitää hahmolla liikkua paikasta toiseen.
Toinen huono puoli on niin sanotut quick time eventit eli nappeja pitää painaa nopeasti tietyn ajan sisällä. Tietysti se on pelaajakohtaista, mutta itseäni aina alkaa kauheasti jännittää, kun pitäisi tehdä jotain nopeasti. Koska myös jokainen moka vaikuttaa lopputulokseen. Pelissä on myös kohtauksia, joissa pitää painaa montaa nappia samaa aikaa. Omat sormeni eivät aina taipuneet siihen ja joitakin kohtauksia en ole päässyt läpi täydellisesti. Näistä kolmesta seikasta tulee pientä miinusta.

Tässä esimerkki quick time eventistä

Heavy Rain on kyllä ansainnut päästä Playstationin Essentials-kokoelmaan. Se on yksi hienoimmista peleistä, mitä olen pelannut. Suosittelen sitä todellakin kaikille, etenkin niille, jotka ovat aikaisemmin pelanneet Quantic Dreamin pelejä. Ja vaikka ei olisi, pelissä on hyvät selostukset, miten peliä pelataan.

Esittelyssä: Odin Sphere

Mainitsin tästä pelistä tekstissäni Pelit, joihin palaan aina uudelleen ja eräs hyvä ystäväni kyseli tästä pelistä. En oikeastaan ihmetellyt, miksi hän ei ole kullut kyseisestä pelistä, koska jostain kumman syystä se ei ole tullut erityisemmin ihmisten tietouteen. Siispä otin tehtäväkseni esitellä pelin teille, hyvät lukijat.

Odin Sphere on Vanillawaren kehittämä ja Atluksen julkaisema PS2-peli. Peli julkaistiin vuonna 2007, mutta Square Enix julkaisi saman pelin Euroopassa vuotta myöhemmin.
Itse löysin pelin sattumalta. Olin selailemassa Kodin Ykkösen pelitarjouksia ja sen kautta löysin Odin Spheren. Toivoin peliä joululahjaksi ja myös sain sen.

Heti ensimmäiseksi kiinnitin huomiota siihen, miten kauniisti peli on toteutettu. Pelihahmot ovat kauniin värisiä ja näköisiä sekä musiikki on jotain aivan käsittämättömän upeaa. Aina kun kuulen Odin Spheren tunnusmusiikin, ihoni menee kananlihalle. Vaikka peli on kaksiuloitteinen, se ei ainakaan minua haitannut yhtään, se vain sopii pelin tyyliin.

Tässä näkyy pelikuvaa, hienosti tehty koko peli

Ne, ketkä pitävät Kingdom Heartsista, pitävät takulla myös Odin Spheresta. Asiaan voi tosiaan vaikuttaa se, että molemmilla peleillä on sama julkaisija. Suosittelen peliä myös niille, jotka ovat kiinnostuneet norjalaisesta mytologiasta, koska pelistä löytyy paljon vaikutteita siitä (varmaan sen huomasi jo nimestä).

Rakastuin Odin Spheressä sen tarinaan. Se ei ole monimutkainen, mutta se jaksaa pitää mielenkiintoa yllä. Pelissä pelataan viidellä hahmolla ja kaikki tarinat nitoutuvat jollain tavalla yhteen. Mutta koko pelin juonena on se, että nämä viisi sankaria yrittävät estää ennustuksen, jossa kerrotaan maailman tuhoutumisesta.
Peli on jaettu seitsemään kirjaan, joista viidessä ensimmäisessä kerrotaan päähenkilöiden tarinat. Päähenkilöt tosiaan ovat Gwendolyn, Odinin toiseksi nuorin tytär, Cornelius, Titanian prinssi, Mercedes, keijuvaltakunnan tuleva kuningatar, Oswald, Varjo ritari ja Velvet, tuhoutuneen Valentinen prinsessa. 

Vasemmalta oikealle: Gwendolyn, Velvet, Oswald, Mercedes ja Cornelius

Kaikilla päähenkilöillä on Psypher-niminen ase, joka pystyy imemään itseenä energiaa ja pystyy siten kehittymään ja vahvistumaan. Gwendolynillä on keihäs, Oswaldilla ja Corneliuksella on miekka, Mercedeksellä on varsijuosi ja Velvetillä on ketjut.
Henkilökohtaisesti pidän eniten Mercedeksestä, koska hänen aseensa eroaa muista huomattavasti. Myös hänen tarinansa on mielenkiintoisempi kuin muiden, mutta se on vain oma henkilökohtainen mielipiteeni.

Pelissä on kahdeksan eri tasoa ja jokaisessa tasossa on omat vihollisensa ja haasteensa. Esimerkiksi, vuoritasossa on niin kylmä, että hahmo menettää elämää, ellei hän juo lämmittävää juomaa. Kaikki hahmot eivät käy kaikissa tasoissa, esimerkiksi Gwendolynia ei nähdä Titaniassa. Sen sijaan kaikki muut hahmot käyvät Titaniassa. Oma henkilökohtainen inhokkitasoni on Alamaailma (Netherworld). En pidä tason vihollisista, musiikki on ärsyttävää ja muutenkin taso on jotenkin tunnelmaltaakin inhottava.

Kuvasta näkyy pelin kaikki tasot.

Suosittelen peliä silti kaikille, jotka pitävät fantasiapeleistä. Peliä ei oikeastaan myydä tavallisissa pelikaupoissa, tai ainakaan en ole vielä toistaiseksi nähnyt. Netistä tilaamalla pelin saa varmasti ja helposti.

Kauhun hetkiä

Oli vuosi 2012. Eräänä kesän lämpimänä päivänä istuin tietokoneen ääressä katselemassa Youtube-videoita. Eeddspeaksilta oli tullut uusi video ja sen ohittaessani isoveljeni kysyi: "Etsä oo kattonu ku Eetu pelaa tota peliä? Se on ihan vitun kuumottava!". En silloin tainnut käsittää sanan kumotus todellista merkitystä, joten katsoin videon. Katsoin myös Eeddspeaksin aikaisempaa pelaamista samasta pelistä.
Illalla minua pelotti sulkea silmäni. "Mitä jos SE tulee?" ajattelin ja tunsin hikoilevani peiton alla. Pelkoni piti minut hereillä, mutta tiesin, että en selviäisi seuraavasta koulupäivästä ilman unta. Jouduin tekemään ratkaisun: nappasin tyynyni ja menin äitini viereen nukkumaan. Tämä on tapahtunut oikeasti. Menin seitsemäntoistavuotiaana äitini viereen nukkumaan, koska pelkäsin Slendermania niin paljon.



Tapauksesta puoli vuotta eteenpäin uskalsin viimein pelata Slender: The Eight pages- peliä. Isoveljeni oli kuitenkin suurimman osan ajasta henkisenä tukenani. Tietysti kyseinen pelitilanne piti ikuistaa...
En ole erityisemmin kauhupelejä pelannut, joten en osaa olla kriittinen peliä kohtaan "oikeasta" näkökulmasta. Olen pääosin pelannut ensimmäisen Playstationin demoissa olevia kauhupelejä, mutta en ole oikeastaan omistanut yhtäkään. En pidä kauhuelokuvista enkä -peleistä. Olen niin nössö. Näen vieläkin painajaisia Muumien Möröstä, Hopeanuolen Akakabutosta ja uusin painajaiseni on One late nightin naishahmo.

Slender: The Eight pages-pelissä on nimensä mukaisesti tarkoitus kerätä kahdeksan lappua, joissa on tekstejä ja piirrustuksia. Heti ensimmäisen lapun löydyttyä tulee tunne, että nyt se Slenderman on tuolla jossain vaanimassa. Mitä enemmän lappuja löytyy, sitä ahdistavammaksi peli tulee. Koko ajan on tunne, että Slenderman on niin sanotusti perseessä kiinni. Mutta silti ei halua katsoa taakseen ja varmistaa, onko siellä ketään.
On hauskaa katsoa kun muut pelaajat pelaavat Slenderiä. Muiden kauhu on huvittavaa. Sitten on nauru kaukana kun itse pelaa peliä. Muistan hikoilleeni ja sydämeni hakkasi kuin tuplabasari. En ole palannut Slender: The Eight pages-pelin pariin enää, mutta ainakin pääsin yli pelostani.

Mutta välillä kun kävelen myöhään illalla ulkona, en voi olla ajattelematta, että mitä jos hän on tuolla jossain...
Mitä jos hän tälläkin hetkellä seuraa?
Mitä jos hän onkin nyt täällä?
Älä vain katso taaksesi...