Testissä Playstation 4

Kolme viikkoa sitten postissa tuli mainos Anttilan suuresta alennusmyynnistä ja päätin vilkaista, löytyisikö sieltä mitään ostettavaa. Silmääni osui alennus, joka melkein sai minut tippumaan tuolilta: Playstation 4, 500 gigaa muistia, mukana yksi Dualshock-ohjain ja kaikki tämä maksaa 324 euroa. Juoksin tietokoneelleni tilaamaan tuotetta ja viikon päästä keskiviikkona sain viestin, että tuote on saapunut S-Market Martinlaakson pakettiautomaattiin. En ole hetkeen ollut niin innoissani.

Heti paketin avattuani huomasin, miten hienosti uusi Playstation on muotoiltu, se sopii paljon paremmin hyllyyn kuin PS3. Mukana tuli myös HDMI-piuha, mikä on hyvä asia, koska PS3:sta ostaessani, piuha piti ostaa erikseen. Paketissa tuli myös mukana yhden korvan kuuloke ja mikrofoni, mutta omat korvani ovat niin pienet, ettei kuuloke pysynyt paikoillaan, pitää siis ostaa erikseen (taas) pelikuulokkeet. Mahtava uusi toiminto PS4:ssä on se, että kuulokkeet voi kytkeä suoraan ohjaimeen, ei siis tarvitse sotkeutua television takana oleviin piuhoihin.

Huono puoli koko paketissa jonka sain, oli se, että mukana tullut ohjaimen latauspiuha on järkyttävän lyhyt. Joudun istumaan lattialla, jos haluan pelata ja ladata samaan aikaan, koska piuha ei ylety sohvalle asti. Pitää siis ostaa erikseen pidempi piuha.

Ohjain tuntui hyvältä käsissä, muotoilu on mielestäni parempi kuin PS3:n ohjaimessa. Kirjoittaminen PS4:n ohjaimella on erilaista kuin PS3:n ohjaimella: jos halusi isot kirjaimet PS3:n ohjaimella, painetaan R2-näppäintä, mutta PS4:n ohjaimessa se on L2-näppäin. R2-näppäin on PS4:n ohjaimessa niin sanottu valmis-nappi eli sitä painetaan, kun teksti on valmis. Uusiin toimintoihin on mennyt aikaa opetella.

Uudessa ohjaimessa ei myöskään ole start- eikä select-näppäimiä vaan ne ovat options- ja share-näppäimiä. Mielestäni tämä uudistus on hieman tyhmä, miksei näppäimiä ole voitu nimetä samanlailla kuin muissakin ohjaimissa. Sen ymmärrän, että share-nappi on täytynyt nimetä erilailla, koska sitä painamalla voi jakaa pelihetken kaikkien nähtäväksi. En silti ymmärrä miksi start-näppäin on nyt options-näppäin.
R3- ja L3-näppäimet (eli niin sanotut tatit) ovat muotoiltu uudelleen eli niiden keskellä on pieni kuoppa, johon peukalot menevät ergonomisesti. Pelaaminen tuntuu paljon helpommalta ja mukavemmalta. Keskellä ohjainta on myös kosketusnäyttö, joka on mielestäni hyvä lisä. Sillä voi kirjoittaa nopeammin ja joissakin peleissä kosketusnäytöllä on jopa pelillisesti tärkeitä toimintoja.


PS4 ja Until dawn
 
Ostin ensimmäiseksi PS4-pelikseni Until dawnin, koska se oli saanut hyvin paljon kehuja ja sitä on sanottu jopa vuoden yllättäjäpeliksi. Tiesin siitä entuudestaan sen, että pelissä tehdään paljon valintoja, jotka vaikuttavat pelin juoneen. Pidän hyvin paljon sellaisista peleistä, joten ostin Until dawnin kolme päivää PS4:n saapumisen jälkeen.
Heti ensimmäiseksi, mikä pisti silmääni peliä pelatessani, oli se, että pelin kuvanlaatu oli erittäin hienon näköistä. Ihmiset olivat aidon näköisiä (toisaalta, oikeat näyttelijät olivat näyttelemässä pelihahmoja) ja kaikki pienet yksityiskohdat näyttivät upeilta. Myös äänimaailma oli upea, mutta olisin varmasti saanut enemmän irti, jos olisin käyttänyt kuulokkeita. Pelasin nimittäin aina silloin, kun poikaystäväni nukkui, enkä voinut pitää ääniä kauhean kovalla.

Peli kertoo kahdeksasta nuoresta, jotka palaavat takaisin vuoristomökille viettämään vuosipäivää, jolloin porukasta kaksi tyttöä katosi. Pelissä pelataan vuorotellen jokaisella nuorella ja se, miten peli etenee, riippuu omista valinnoista. Jokaisella nuorella on erilainen suhde muihin nuoriin ja pelin aikana suhteet joko vahvistuu tai heikkenee, sekin riippuu valinnoista. Pelin päätehtävä on kuitenkin pelata niin, että jokainen nuori selviytyisi aamuun asti. Itse olen parhaimmillani pelannut niin, että vain kaksi nuorta kuolee. Seuraavalla kerralla yritin tosissani pitää heistä hyvää huolta, mutta eräässä kohdassa olin liian hidas ja yksi nuori menetti päänsä. Siispä aloin tahalteen tappaa heitä. Ehkä kolmas kerta toden sanoo ja kaikki selviytyisivät aamuun asti. 
 
Peli tosiaan painottuu valintoihin, joita on aina kaksi, mutta aina ei voi tietää, kumpi on se parempi vaihtoehto. Pelissä on kuitenkin hyvin paljon quick time eventejä eli pitää painaa tiettyä nappia ennen kuin aika loppuu. Sen takia eräs nuori menetti päänsä, koska olin liian hidas painamaan neliönäppäintä. Pelissä kannattaa kuitenkin penkoa joka paikka läpi, koska siinä voi löytää vihjeitä mahdollisista tulevaisuuden tapahtumista.

Hieno toiminto etenkin tämän pelin kanssa on se, että aina kun quick time event tulee ruutuun, ohjaimesta pääsee kellon tikitys. Tämä on mielestäni hyvä, koska aina en tajunnut, että nyt pitää olla valppaana. Myös kosketusnäyttöä on hyödynnetty, sillä joskus pelissä löytää kirjoja, joita voi selata. Sivua voi kääntää pyyhkäisemällä kosketusnäyttöä. 
Heti pelin alussa sai päättää, haluaako pelata klassisesti eli nappeja painamalla vai haluaako käyttää ohjaimen liiketunnistusta. Itse en hallitse kunnolla liiketunnistusta, joten pelasin klassisella. Täytyy varmaan kokeilla peliä uusiksi liiketunnistuksen kanssa.

Olen kuitenkin hyvin iloinen, että olen vihdoin PS4:n omistaja. Itseasiassa olin laittanut tämän vuoden tavoitteisiin, että hankin PS4:n ja se toteutuikin hieman aikaisemmin, mitä luulin. Ajattelin, että saisin sen käsiini vasta vuoden lopulla. Until dawn on hyvä valinta ensimmäiseksi PS4-peliksi. Suosittelen sitä kaikille, se ei nimittäin ollut liian pelottava, vaan siinä oli sopivasti kauhua sekä draamaa.Sen verran pitää rajata suositusta, että peli on K18. Mutta jos et omista peliä, suosittelen ehdottomasti sen hankkimista.

 

Thomas was alone (PS3)

Thomas was alone on indiepeli, jonka löysin PSN Storen syövereistä. Olin muistaakseni joskus nähnyt, kun PewDiePie pelasi sitä ja kun löysin sen PSN Storesta, päätin ostaa pelin.
Thomas was alone-pelissä pelataan erilaisilla palikoilla, joilla kaikilla on omat ominaisuutensa ja värinsä. Tarkoituksena olisi päästä kentän loppuun selvittämällä pieniä pulmia.
Jokaisella palikalla on oma nimensä ja persoonallisuutensa: esimerkiksi Thomas on punainen, keskikokoinen palikka ja hän haluaa olla kaikkien kaveri. Hän on ikään kuin muiden johtaja.
Toinen esimerkki on James, joka on vihreä, suunnilleen samankokoinen kuin Thomas. Hän kokee olevansa outo ja että häntä ei ymmärretä. Hän kuitenkin rohkaistuu, kun Thomas ei haukukaan häntä outoudesta.

Pelissä on yksinkertainen tavoite ja se on todella koukuttava. Jotkut kohdat vaativat aikamoista miettimistä, mutta mikään kohta ei ole ylitsepääsemättömän vaikea. Kunhan jaksaa miettiä kaikkien palikoiden ominaisuuksia, niin ratkaisu on selkeä. Mutta mukavaa on kuitenkin välillä miettiä, mikä on seuraava siirto.

Palikat eivät puhu tai ääntele millään tavalla, mutta pelissä on tarinankertoja, joka kertoo palikoiden tunnetiloja ja niiden välisistä vuorovaikutuksista. Aina kun peliin tulee uusi palikka, sillä pelataan pari kenttää yksin, kunnes se liittyy muiden palikkojen seuraan. Kyseisen parin kentän ajan tarinankertoja tutustuttaa palikan pelaajalle. Seuraavaksi tarinankertoja kertoo, miten uusi palikka tulee toimeen muiden palikoiden kanssa. Tämä on mukava lisä, etenkin kun tarinankertojalla on hyvin eläytyvä ja sopivan rauhallinen ääni.

Kertojan äänen lisäksi peliruudussa on myös tekstitykset. Oikealla olevat ääriviivat ovat kentän maali

Yksin hieman rasittava puoli pelissä on se, että peliruutu aina siirtyy pelattavan palikan mukaan. Jos palikat ovat hyvin kaukana toisistaan, peliruutu pomppii sinne tänne. Etenkin kun pelattavia palikoita on paljon ja tietysti aina unohtaa, missä suunnassa kukin palikka on, pitää pomppia pitkin ruutua, kun vaihtaa pelihahmoa.
Alla olevasta kuvasta näkee vähän pelikuvaa. Oikeassa alalaidassa on erilaisia värejä, mistä näkee, kenellä pelaa tällä hetkellä ja missä järjestyksessä muut hahmot ovat. Pieni nuoli hahmon päällä, sekä oikeassa alalaidassa olevissa väreissä, kertoo myös, kenellä pelataan juuri nyt. R1-näppäimestä siirrytään oikealle ja L1-näppäimestä vasemmalle.
Ongelma on siinä, että tällä hetkellä pelataan vihreällä palikalla, Jamesilla, ja haluaa vaihtaa liilaan palikkaan, Sarahiin, ja painaa vahingossa väärää nappia, joutuu käymään turhaa vaihtamista. Ruutu pomppii kuin kenguru. Itselläni oli jotenkin outo fiksaatio, että painoin vain R1-näppäintä ja kävin aina kaikki hahmot läpi löytääkseni oikean. En tiedä oliko muilla tätä ongelmaa vai onko se vain omaa tyhmyyttäni. Veikkaan viimeisintä vaihtoehtoa.

Tällä hetkellä pelataan Jamesilla, muut kuvan palikat ovat Thomas (punainen oikealla) ja John (keltainen vasemmalla)

Pelistä kuitenkin saisi myös hyvin filosofisen aiheen mietittäväksi. Kun pääsin pelin läpi, aloin pohtimaan, että voisiko pelin jotenkin soveltaa myös oikeaan elämään. Jokaisella ihmisellä on jokin tarkoitus ja jos osaa hyödyntää omia vahvuuksiaan, pystyy auttamaan myös muita. On hyvä tietää oma paikkansa maailmassa, koska vain siten pääsee tavoitteeseen eli kentän loppuun. Yksinkin pärjää, mutta ystävien avulla pääsee sitäkin pidemmälle.

Ehkä pelinluoja ei ajatellut noin pitkälle peliä tehdessään, mutta itse aloin miettimään moisia asioita. Peli on siis ollut hyvä, jos sitä on jäänyt pohtimaan pelaamisen jälkeenkin. Suosittelen ehdottomasti kaikille Thomas was Alonea. Pikkupulmia ja tasohyppelyitä, ihan niin kuin ennen vanhaan.

Joskus itsellänikin on sama fiilis

Liikaa aloittamattomia pelejä

Kahden viikon kesälomani meni niin, että hujahti ja nyt olen pari päivää saikulla. Katselin pelihyllyäni ja totesin, että siellä on ihan mukavasti pelejä. Silmääni kuitenkin pisti etenkin ne pelit, joita en ole vieläkään edes aloittanut.

Tässä ne kaikki ovat

En ole vain ehtinyt aloittaa mitään peliä, koska haluaisin keskittyä siihen täysillä ja haluaisin siihen tarpeeksi aikaa, jotta voisin nauttia pelaamisesta. Jotenkin en vain ole löytänyt aikaa, vaikka juuri olin lomalla. Silloinkin kun olin lomalla, mietin enimmäkseen, että mitä pakkaisin Kreetan matkalle mukaan. Pelasin lähinnä Minecraftia, koska löysin tukikohtani läheltä hyvin rikkaan kaivoksen. En ehkä koskaan ole omistanut niin paljoa timantteja.
Mutta niin, vaikka ennen töitä tai töiden jälkeen olisikin aikaa pelata, en ole niin innostunut siitä, koska tiedän, ettei minulla ole niin paljon aikaa paneutuakseni peliin. Siksi olen pelannut pelejä, joita olen jo aikaisemmin pelannut.

Tai sitten minulla on liikaa aloittamattomia pelejä, etten tiedä mistä aloittaa. En edes muista kuinka kauan tuo Metal Gear Solid 4: Guns of Patriots on ollut hyllyssäni. Varmaan kaksi tai jopa kolme vuotta. Tiedän pelistä sen verran, että siinä on hyvin paljon ja hyvin pitkiä välikohtauksia eli tarvitsisin sen pelaamiseen paljon aikaa. GTA IV:n kanssa on sama tilanne, mutta siinä on vain niin laaja maailma. Olen vain ostanut kaupoista pelejä, kun huomaan niiden olevan alennuksessa sen pidemmälle ajattelematta.

Silti jokin pieni ääni sisälläni on lähiaikoina kertonut, että pitäisi palata vanhoihin peleihin. Mieleni on tehnyt pelata Heavy Rain uudestaan läpi ja myös voisin palata Infamous 2:n maailmaan. Kuitenkin tekisi mieli myös pelata The Last of us vielä kerran, mutta vaikeammalla vaikeusasteella. Juttelin myös poikaystäväni kanssa Beyond: Two soulsista ja että voisimme pelata sitä joku viikonloppu. Lupasin hänelle myös, että korkkaisimme Deus Ex: Human revolutionin yhdessä...

Välillä pelaaminenkin voi olla vaikeaa.

Pelikuulokkeet! (vihdoinkin....)

Olen hyvin pitkään halunnut pelikuulokkeita, mutten ole oikeastaan koskaan saanut aikaiseksi ostaa niitä. Menin spontaanisti Giganttiin poikaystäväni kanssa ja siellä pelejä selaillessamme, päätin mennä katsomaan ja kokeilemaan pelikuulokkeita. En tiennyt mitkä ovat hyvät ja mitkä ei, mutta päätin silti ostaa ja koin niiden olevan hyvät.

Ostamani kuulokkeet ovat Turtle Beachin Earforce PX21:t. Lukioaikoinani eräs kaverini suositteli minulle Turtle Beachin kuulokkeita ja olen ollut näihin hyvin tyytyväiset. Kuulokkeet istuvat hyvin korviin, mikkiä pystyy väännellä ja kuulokkeet sopivat myös Xbox 360:n ja PC:n kanssa. Hintakin oli vain 69 €.

Kokeilin peliä kahden pelin kanssa:

Kingdom Hearts: Birth by sleep Final Mix
Taistelut tuntuvat vieläkin intensiivisemmiltä kuulokkeiden kanssa. Musiikit ja efektit kuulostavat niin paljon paremmilta. Pelin taustaäänet, kuten hammasrattaat, kulkevat hienosti pelin mukana. Eräässä kohdassa pitää kulkea hammasrattaiden päällä ja rattaiden äänet kulkevat todenmukaisesti: ääni vaimenee kun menee kauemmas ja jos rattaan keskikohta on pelihahmon vasemmalla puolella, ääni keskittyy enemmän vasempaan korvaan. Monet viholliset on helpompi hahmottaa juuri tämän ominaisuuden takia. Suosittelen kuulokkeita Kingdom Hearts-sarjalle!

The Wolf among us: Episode 2: Smoke and mirrors
Pelin musiikkeihin keskittyy enemmän kuulokkeiden kanssa, koska ne jotenkin hukkuvat muiden äänien sekaan ilman kuulokkeita. Bigbyn ja muiden äänet tulevat paremmin esiin. Myös pienet taustaäänet kuuluvat kuulokkeiden avulla. Kaikki rikkimenevä kuulostaa paljon paremmalta kuulokkeiden kanssa (tässä pelissä niitä on suhteellisen paljon). Tässä pelissä kuulokkeet ovat ihan hyvät, muttei niin hyvät kuin Birth by sleepissä.

Kesken jääneet pelit

Yleensä pelaan kaikki pelit loppuun, olivat ne kuinka ärsyttäviä tai vaiketa tahansa. Silti niitä pelejä on kertynyt, jotka ovat syystä tai toisesta jääneet kesken. Tässä listaan muutaman.

Kingdom Hearts: Chain of memories (PS3)
Noh, tästä tein kokonaisen kirjoituksen, joten enpä tuhlaa tähän enempää tekstiä.
Tekstin voit lukea tästä

Never again

Naruto: Uzumaki chronicles (PS2)
Minulla ja veljelläni oli kauhea Naruto-buumi joskus vuonna 2009. Näin Jumbon Prismassa Naruto-pelin, joka maksoi vain 9,95 €, joten ostin sen. Peli paljastui hyvin hyvin huonoksi. Se kismitti, koska silloin olin vaivalla ansaitun viikkorahani melkeinpä heittänyt suoraan roskiin. Pelasin peliä muistaakseni vain kaksi kertaa.

Riistoa

Metal Gear Solid: Peace Walker (PS3)
Tämä peli tulee Metal Gear Solid HD Collectionissa ja itse en ollut koskaan pelannut sitä, koska peli oli tehty PSP:lle. Heti kun aloitin pelin, tuli olo, että peli oli tehty vain rahastuksena. Se jatkaa Big Bossin tarinaa heti Snake Eaterin jälkeen, mutta se olisi hyvinkin voinut olla olematta. Kokeilin peliä vain kerran.

Välinäytöt ovat myös oudon näköisiä, etenkin kun vertaa muihin MGS-peleihin

Dark Mist (PS3)
Olin katsellut tätä peliä PSN:ssä, kunnes keräsin rahat kasaan ja ostin sen. Petyin karvaasti pelin paljastuessa huonoksi. Pelin alussa on muutaman sivun pituinen tarina, jonka lukee mielellään, mutta sen lisäksi pitää itse opetella, miten peliä pelataan. Henkilökohtaisesti pidän enemmän peleistä, jossa opitaan pelaamaan samalla kun pelaa. Tässä pelissä oli vielä kauhean monen sivun pituinen lässytys, miten pelaat. Kokeilin peliä kerran ja poistin sen sitten heti.

Saattaa näyttää siistiltä, mutta sitä se ei ole

 

 

Arvostelussa: Heavy Rain (PS3)

Mainitsin Pelaaminen kolmivuorotyössä-tekstissäni siitä, että pidin Heavy Rain-viikonlopun poikaystäväni kanssa. Olin ostanut pelin viime syyskuussa, mutta koska työsuhteeni oli silloin katkeamaton kolmivuorotyö, oli lähes mahdotonta löytää sopivaa aukkoa viettää viikonloppua pelaten. Onneksi työsuhteeni muuttui katkeavaksi (eli teen "normaalisti" maanantaista perjantaihin töitä, viikonloput ovat vapaat) ja pidimme Heavy Rain-viikonlopun joulukuun alussa.

Olin kuullut paljon hyvää Heavy Rainista ja tiesinkin pelistä sen pääjuonen ja sen, että hahmoja on neljä. En oikeastaan mitään muuta tiennyt. Olen pelannut Beyond: Two soulsin jo monta kertaa läpi, eli tiesin jo etukäteen, minkälaisia pelejä Quantic Dream tekee. Odotukseni olivat korkealla Heavy Rainin suhteen.

Heavy Rainin prologi kertoo Ethan Marsin perheidyllistä. Hänen vanhimmallaan pojalla, Jasonilla, on kymmenvuotissyntymäpäivät ja koko perhe pitää sen vuoksi isot juhlat. Kaikki näyttäisi olevan hyvin.
Seuraavassa kohtauksessa Ethan menee vaimonsa ja kahden pojansa kanssa ostoskeskukseen. Ethanin vaimo Grace menee ostamaan heidän nuorimmaisensa Shaunin kanssa uusia kenkiä ja he jättävät Jasonin isänsä kanssa odottamaan kaupan ulkopuolelle. Ethan herpaantuu hetkeksi ja huomaa Jasonin kadonneen. Pitkän etsinnän jälkeen Ethan huomaa poikansa olevan ostoskeskuksen ulkopuolella, tien toisella puolella. Jason juoksee isäänsä vastaan, mutta jää auton alle. Tämän jälkeen se kunnon pelaaminen alkaa.

He odottivat kiltisti, kunnes Jason-perkele meni yksin dalsimaan

Epilogi siis vain pohjustaa pääjuonta, koska tavallaan Jasonin kuolema ei liity pääjuoneen (niin kamalalta kuin se kuulostaakin). Pelin pääjuonena on siis pelastaa Shaun, joka on tullut mystisen origamitappajan sieppaamaksi. Mutta esittelen ensin pelin neljä päähenkilöä:
Tietysti Ethan Mars, Shaunin isä, on yksi pelattavista hahmoista. Origamitappaja on jättänyt Ethanille viisi origamia, joissa on viisi erilaista tehtävää. Tehtävän suoritettua, Ethan saa aina muutaman kirjaimen lisää, saadakseen tietää Shaunin olinpaikan.
Madison Paige on 27-vuotias toimittaja, joka kärsii unettomuudesta. Hän haluaa itse selvittää origamitappajan henkilöllisyyden kirjoittaakseen uuden menestyskirjansa.
Scott Shelby on vanhahko yksityisetsivä, joka on jo kaksi vuotta tutkinut origamitappajan tapausta.
Norman Jayden on FBI:n profiloija, joka on tullut Washingtonista asti selvittämään origamitappajan identiteettia ja mahdollisia motiiveja.

Oikealta vasemmalle: Norman, Madison, Ethan ja Scott

Koska päähenkilöitä on neljä, jokaisen tarinaan keskitytään aina pikkuhiljaa. Alussa pelataan paljon Ethanilla, mutta myöhemmin muilla hahmoilla pelataan enemmän. Itse henkilökohtaisesti pidin juuri Ethanilla pelaamisesta, mutta myös Madisonilla oli mukava pelata. Näin Madisonista puheenollen, olin hyvin yllättynyt, ettei hänen rintojaan sensuroitu mitenkään. Toisaalta oli hyvin kiusallista pelata kohtausta poikaystäväni kanssa, kun pelihahmolla on rinnat paljaana.

Aluksi mietin, mikä virka muilla hahmoilla tarinassa on, mutta se pikkuhiljaa valkeni minullekin. Kaikkien tarinat nitoutuvat jollain tavalla yhteen ja kaikki liittyvät jollain tavalla Shauniin ja origamitappajaan.

Pidin pelistä hyvin paljon. Tarinassa oli hieno juonenkäänne, joka lisäsi pelin jännittävyyttä ja kiinnostavuutta. Tarina oli muutenkin hyvin mielenkiintoinen.
Quantic Dreamin peleissä on tullut selkeä teema, joka on se, että jokainen päätös vaikuttaa pelin lopputulokseen. Olen nähnyt jotakuinkin neljä täysin erilaista loppua Heavy Rainista ja vielä olisi paljon enemmän näkemättä. Peliä voi pelata niin monella eri tavalla. Olen puhunut työkaverini kanssa pelistä ja puhuimme juuri siitä, miten erilailla olemme peliä pelanneet. Kuulin häneltä niin monia uusia mahdollisuuksia, joita ei omaan mieleeni edes tullutkaan. Siksi peli pitää pelata moneen otteeseen läpi, jotta näkee ja kokee mahdollisimman paljon.



Mutta. Yksi huono puoli pelissä kyllä oli. Tai oikeastaan kolme. Ensimmäinen on se, että kun haluaa hahmolla liikkua, pitää painaa R2-näppäintä pohjassa. Oma etusormeni oli kyllä aivan nuutunut pelaamisen jälkeen. Ja tietysti pelissä on paljon kohtauksia, joissa pitää hahmolla liikkua paikasta toiseen.
Toinen huono puoli on niin sanotut quick time eventit eli nappeja pitää painaa nopeasti tietyn ajan sisällä. Tietysti se on pelaajakohtaista, mutta itseäni aina alkaa kauheasti jännittää, kun pitäisi tehdä jotain nopeasti. Koska myös jokainen moka vaikuttaa lopputulokseen. Pelissä on myös kohtauksia, joissa pitää painaa montaa nappia samaa aikaa. Omat sormeni eivät aina taipuneet siihen ja joitakin kohtauksia en ole päässyt läpi täydellisesti. Näistä kolmesta seikasta tulee pientä miinusta.

Tässä esimerkki quick time eventistä

Heavy Rain on kyllä ansainnut päästä Playstationin Essentials-kokoelmaan. Se on yksi hienoimmista peleistä, mitä olen pelannut. Suosittelen sitä todellakin kaikille, etenkin niille, jotka ovat aikaisemmin pelanneet Quantic Dreamin pelejä. Ja vaikka ei olisi, pelissä on hyvät selostukset, miten peliä pelataan.

Esittelyssä: Odin Sphere

Mainitsin tästä pelistä tekstissäni Pelit, joihin palaan aina uudelleen ja eräs hyvä ystäväni kyseli tästä pelistä. En oikeastaan ihmetellyt, miksi hän ei ole kullut kyseisestä pelistä, koska jostain kumman syystä se ei ole tullut erityisemmin ihmisten tietouteen. Siispä otin tehtäväkseni esitellä pelin teille, hyvät lukijat.

Odin Sphere on Vanillawaren kehittämä ja Atluksen julkaisema PS2-peli. Peli julkaistiin vuonna 2007, mutta Square Enix julkaisi saman pelin Euroopassa vuotta myöhemmin.
Itse löysin pelin sattumalta. Olin selailemassa Kodin Ykkösen pelitarjouksia ja sen kautta löysin Odin Spheren. Toivoin peliä joululahjaksi ja myös sain sen.

Heti ensimmäiseksi kiinnitin huomiota siihen, miten kauniisti peli on toteutettu. Pelihahmot ovat kauniin värisiä ja näköisiä sekä musiikki on jotain aivan käsittämättömän upeaa. Aina kun kuulen Odin Spheren tunnusmusiikin, ihoni menee kananlihalle. Vaikka peli on kaksiuloitteinen, se ei ainakaan minua haitannut yhtään, se vain sopii pelin tyyliin.

Tässä näkyy pelikuvaa, hienosti tehty koko peli

Ne, ketkä pitävät Kingdom Heartsista, pitävät takulla myös Odin Spheresta. Asiaan voi tosiaan vaikuttaa se, että molemmilla peleillä on sama julkaisija. Suosittelen peliä myös niille, jotka ovat kiinnostuneet norjalaisesta mytologiasta, koska pelistä löytyy paljon vaikutteita siitä (varmaan sen huomasi jo nimestä).

Rakastuin Odin Spheressä sen tarinaan. Se ei ole monimutkainen, mutta se jaksaa pitää mielenkiintoa yllä. Pelissä pelataan viidellä hahmolla ja kaikki tarinat nitoutuvat jollain tavalla yhteen. Mutta koko pelin juonena on se, että nämä viisi sankaria yrittävät estää ennustuksen, jossa kerrotaan maailman tuhoutumisesta.
Peli on jaettu seitsemään kirjaan, joista viidessä ensimmäisessä kerrotaan päähenkilöiden tarinat. Päähenkilöt tosiaan ovat Gwendolyn, Odinin toiseksi nuorin tytär, Cornelius, Titanian prinssi, Mercedes, keijuvaltakunnan tuleva kuningatar, Oswald, Varjo ritari ja Velvet, tuhoutuneen Valentinen prinsessa. 

Vasemmalta oikealle: Gwendolyn, Velvet, Oswald, Mercedes ja Cornelius

Kaikilla päähenkilöillä on Psypher-niminen ase, joka pystyy imemään itseenä energiaa ja pystyy siten kehittymään ja vahvistumaan. Gwendolynillä on keihäs, Oswaldilla ja Corneliuksella on miekka, Mercedeksellä on varsijuosi ja Velvetillä on ketjut.
Henkilökohtaisesti pidän eniten Mercedeksestä, koska hänen aseensa eroaa muista huomattavasti. Myös hänen tarinansa on mielenkiintoisempi kuin muiden, mutta se on vain oma henkilökohtainen mielipiteeni.

Pelissä on kahdeksan eri tasoa ja jokaisessa tasossa on omat vihollisensa ja haasteensa. Esimerkiksi, vuoritasossa on niin kylmä, että hahmo menettää elämää, ellei hän juo lämmittävää juomaa. Kaikki hahmot eivät käy kaikissa tasoissa, esimerkiksi Gwendolynia ei nähdä Titaniassa. Sen sijaan kaikki muut hahmot käyvät Titaniassa. Oma henkilökohtainen inhokkitasoni on Alamaailma (Netherworld). En pidä tason vihollisista, musiikki on ärsyttävää ja muutenkin taso on jotenkin tunnelmaltaakin inhottava.

Kuvasta näkyy pelin kaikki tasot.

Suosittelen peliä silti kaikille, jotka pitävät fantasiapeleistä. Peliä ei oikeastaan myydä tavallisissa pelikaupoissa, tai ainakaan en ole vielä toistaiseksi nähnyt. Netistä tilaamalla pelin saa varmasti ja helposti.