Arvostelussa: Harry Potter ja Viisasten kivi (PS1)

Siskoni tuli käymään minun ja äitini luokse Korsoon ja päätimme mennä läheiseen Kotipitsaan syömään. Korson keskustassa on Tähtitori-niminen kirpputori, mutta en ollut koskaan käynyt siellä. Päätimme spontaanisti mennä katsomaan, löytyisikö sieltä mitään.
Siskoni ja äitini eivät löytäneet mitään, mutta itse löysin Harry Potter ja Viisasten kivi-pelin Playstationille. Ja vielä viidellä eurolla. Itseasiassa melkein ostin kahdellakympillä ensimmäisen Playstationin, mutta ajattelin sen jäävän kauppaan. Toistaiseksi.



Muistan kun ensimmäinen Harry Potter-elokuva saapui elokuvateattereihin. Kauppoihin ilmestyi kymmeniä erilaisia Harry Potter-tuotteita: suklaasammakot, joissa oli velhokortti, Jokamaun rakeet, taikasauvat ja myös Viisasten kivi-peli. Sitä myytiin erikseen, mutta sen sai myös, kun osti Playstationin. Ostin sen version, jonka sai Playstationin mukana. Oikeastaan itse peleissä ei ole eroja, vain kansissa on: Playstationin mukana ostettu peli on samanlaisissa kansissa kuin tavallinen cd.

Näin vuosien jälkeen, on helpompi olla kriittinen peliä kohtaan. Etenkin kun Harry Potter-buumi on mennyt ohi. Viisasten kivi on oikeastaan aika huono peli. Pidän siitä silti, mutta taustalla onkin lapsuuden muistot peliä kohtaan.
Ensinnäkin, koko pelin ajan Harrya simputetaan. Kukaan ei voi tehdä itse mitään, vaan Harry pitää laittaa asialle. Muut hahmot jäävät huonon tekosyyn verukkeella vain katselemaan, kun Harry hoitaa homman kotiin. Esimerkiksi, Hagridin lemmikkilohikäärme Norbert sairastuu ja Harryn pitää kerätä rahat saadakseen tarvittavat ainesosat lääkkeeseen, sillävälin kun Hagrid on tapaamassa kavereitaan paikallisessa pubissa. Siinäpä vasta reilu kaveri.

Oleellista Harry Potter-sarjassa on loitsut, koska onhan kyseessä velhojen ja noitien maailma. Pelissä on viisi loitsua: Kumoitus, Siipirdium lentiusa, Sytyjo, Verdimillious ja Avifors. Näistä kaksi viimeisintä on täysin turhia. Verdimillious-loitsua käytetään kahdessa kohtaa peliä: pimeyden voimilta suojautumisen tunnilla (joilloin loitsu opitaan) ja tasossa, joka tulee heti kun tunnilta pääsee pois. Tämän jälkeen Verdimillousta ei tarvita. Sama homma Aviforsissa. Tunnilla opitaan loitsu ja pian sitä hyödynnetään käytännössä, mutta vain kerran.
Sen sijaan Kumoitusta ja Siipirdium lentiusaa käytetään lähestulkoon koko ajan. Välillä peliä pelatessa tuntui siltä, ettei muita loitsuja tarvitakaan. Usein jos oli metsässä, tai ulkona Tylypahkasta, tarvittiin Sytyjo-loitsua, mutta ei sekään loitsu päässyt erityisemmin valokeilaan.

Tässä opetellaan Sytyjo-loitsu

Ääninäyttelystä on pakko vielä sanoa jotain: se on kamalaa. Peliä on ollut dubbaamassa luultavasti viisi ihmistä, koska samoja ääniä kuulee hyvin paljon. Harry ei puhu pelin aikana mitään, joten hänelle ei ole tarvittu erityisempää ääninäyttelytaitoja. Tietysti Harry sanoo loitsujen nimet ja hän huudahtaa hypätessään ja kun hän saa osumaa.
Pelissä ei ole kummoisia musiikkeja, mutta pääosin peli on hiljaisuutta. Tylypahkassa kulkiessa ja ulkona kulkiessa on täysin hiljaista. Hyvin harvoissa kohtauksissa on musiikkia. Huispausotteluissakaan ei ole musiikkia, paitsi silloin kun Harry yrittää napata siepin.

Pelissä on muutenkin ollut ongelmia äänen kanssa, jopa silloin kun pelasin peliä lapsena. Heti kun aloitin pelin ja Dumbledoren oli tarkoitus pitää tervetuliaispuheensa, musiikki jäi junnaamaan tiettyyn kohtaan eikä Dumbledoren ääni kuulunut kahden ensimmäisen lauseen aikana. Joskus hahmot jäivät sanomaan tiettyä lausetta (tai muutamaa sanaa). En tiedä mikä tämän aiheuttaa, mutta selkeästi pelissä on jotain vialla.

Dumbledoren koskettava tervetuliaispuhe

Toisin sanoen, Harry Potter ja Viisasten kivi saattaa olla hyvä peli niille, jotka ovat lapsuudessaan sitä pelannut. Jos joku, joka ei ole peliä pelannut aiemmin, pelaisi sitä nyt, hän nauraisi itsensä kuoliaaksi. Tai vähintään nauraisi maha kippurassa ja kyyneleet silmissä.
Minä kuitenkin sain hyvän nostalgian tunteen ja myötähäpeän peliä kohtaan. En tiedä teistä, mutta kyllähän Viisasten kiven pariin palaa uudestaan, ainakin nostalgian parissa.

Kauhun hetkiä

Oli vuosi 2012. Eräänä kesän lämpimänä päivänä istuin tietokoneen ääressä katselemassa Youtube-videoita. Eeddspeaksilta oli tullut uusi video ja sen ohittaessani isoveljeni kysyi: "Etsä oo kattonu ku Eetu pelaa tota peliä? Se on ihan vitun kuumottava!". En silloin tainnut käsittää sanan kumotus todellista merkitystä, joten katsoin videon. Katsoin myös Eeddspeaksin aikaisempaa pelaamista samasta pelistä.
Illalla minua pelotti sulkea silmäni. "Mitä jos SE tulee?" ajattelin ja tunsin hikoilevani peiton alla. Pelkoni piti minut hereillä, mutta tiesin, että en selviäisi seuraavasta koulupäivästä ilman unta. Jouduin tekemään ratkaisun: nappasin tyynyni ja menin äitini viereen nukkumaan. Tämä on tapahtunut oikeasti. Menin seitsemäntoistavuotiaana äitini viereen nukkumaan, koska pelkäsin Slendermania niin paljon.



Tapauksesta puoli vuotta eteenpäin uskalsin viimein pelata Slender: The Eight pages- peliä. Isoveljeni oli kuitenkin suurimman osan ajasta henkisenä tukenani. Tietysti kyseinen pelitilanne piti ikuistaa...
En ole erityisemmin kauhupelejä pelannut, joten en osaa olla kriittinen peliä kohtaan "oikeasta" näkökulmasta. Olen pääosin pelannut ensimmäisen Playstationin demoissa olevia kauhupelejä, mutta en ole oikeastaan omistanut yhtäkään. En pidä kauhuelokuvista enkä -peleistä. Olen niin nössö. Näen vieläkin painajaisia Muumien Möröstä, Hopeanuolen Akakabutosta ja uusin painajaiseni on One late nightin naishahmo.

Slender: The Eight pages-pelissä on nimensä mukaisesti tarkoitus kerätä kahdeksan lappua, joissa on tekstejä ja piirrustuksia. Heti ensimmäisen lapun löydyttyä tulee tunne, että nyt se Slenderman on tuolla jossain vaanimassa. Mitä enemmän lappuja löytyy, sitä ahdistavammaksi peli tulee. Koko ajan on tunne, että Slenderman on niin sanotusti perseessä kiinni. Mutta silti ei halua katsoa taakseen ja varmistaa, onko siellä ketään.
On hauskaa katsoa kun muut pelaajat pelaavat Slenderiä. Muiden kauhu on huvittavaa. Sitten on nauru kaukana kun itse pelaa peliä. Muistan hikoilleeni ja sydämeni hakkasi kuin tuplabasari. En ole palannut Slender: The Eight pages-pelin pariin enää, mutta ainakin pääsin yli pelostani.

Mutta välillä kun kävelen myöhään illalla ulkona, en voi olla ajattelematta, että mitä jos hän on tuolla jossain...
Mitä jos hän tälläkin hetkellä seuraa?
Mitä jos hän onkin nyt täällä?
Älä vain katso taaksesi...

Pelit, joihin palaan aina uudelleen

Sama homma tapahtuu elokuvien, biisien ja kirjojen kanssa. Joskus jokin peli on niin hyvä, että se on pakko pelata jossain vaiheessa uudelleen. Tässä on muutama peli joiden pariin olen palannut yhä uudelleen ja uudelleen.

Alice:Madness returns
En osaa sanoin kuvailla kuinka käsittämättömän hieno peli tämä on. Kerrankin pelattava hahmo on todella cool nainen, joka hakkaa kaikki. Olen pelannut tämän nelisen kertaa läpi. En ole vieläkään kyllästynyt tähän. Olen tämän pelin fani.

Far Cry 3 
Ostin tämän heti kun täytin 18 ja en ole katunut hetkeäkään. Tässä pelissä on kaksi loppua, siksi pelasin sen heti uudestaan läpi. Mutta olkoon tässä pelissä vaikka vain yksi loppu, pelaisin sen ihan milloin tahansa läpi uudestaan. Olen useaan otteeseen harkinnut tatuoivani tataun, mutta se on vielä toistaiseksi harkinnassa.

Beyond: Two souls 
Tässä pelissä taas on monia loppuja ja kaikki ne ovat hyvin erilaisia. Pelin aikana tehdyt valinnat vaikuttavat pelin loppuun, siksi tätä pitää pelata hyvin monta kertaa läpi. Peli on myös vangitseva elokuvamaisuudellaan ja mahtavilla näyttelijöillään. 
Spyro 2: Gateway to Glimmer/ Ripto's rage 
Nostalgiaa, nostalgiaa... Tämän pelin pelaamisesta tulee aina niin käsittämättömän hyvä tunne. Ikään kuin palaisi takaisin niihin huolettomiin lapsuuden aikoihin, jolloin juoksin isoveljeäni karkuun ja piilouduin sängyn alle. Kiitän Playstation Storea sydämeni pohjasta, että he antoivat minulle tilaisuuden pelata tämän pelin uudestaan, sillä en tiedä yhtään mihin tämä peli päätyi, sillä se ei ole minun pelihyllyssäni.

Metal Gear Solid 3: Snake Eater 
Tämän olen pelannut vasta kaksi kertaa läpi, mutta olen jo tovin harkinnut tämän aloittamista uudelleen. Tämä on oma henkilökohtainen suosikkini kaikista Metal Gear Solideista. Pidän pelin haasteellisuudesta, Snake Eater ei ole yhtä helppo kuin esimerkiksi Sons of liberty.

Crash Bandicoot-sarja 
Tarkoitan nyt niitä Crash Bandicooteja, jotka Naughty Dog on tehnyt. Sormet ja varpaat eivät riitä edes siihen, kuinka monta kertaa olen pelannut Cortex strikes backin. Crash Bandicoot on hyvin lähellä sydäntäni, koska se edustaa klassista tasohyppelyä ja lapsuuden hyviä päiviä.
The Last of us 
En ole zombien ystävä, mutta tämä peli toimii hyvin. Tätä peliä ei ole turhaan hehkutettu, koska se on tittelinsä ansainnut. Heti kun saan nettiyhteyden toimimaan, hankin lisäosa Left behindin. Haluan tietää tästä pelistä kaiken. Tietysti pitää pieni varoituksen sananen sanoa, että kuumotushiki on hyvin vahvasti läsnä tätä peliä pelatessa.


Odin sphere  
Tämä peli on jostain syystä hieman tuntemattomampi, mutta se on yksi suosikeistani. Pelihahmoja on viisi ja jokaisella on omanlainen taistelutyyli ja jokaisella on oma tarinansa. Pidän hyvin paljon pelin tarinasta ja tämä on niitä harvoja pelejä, joka sai sydämeni värähtämään ja silmäni kostumaan.


Sly 2: Konnakopla & Sly 3: Konnien kunnia 
Henkilökohtaisesti pidän enemmän Sly 2:sta, mutta Konnien kunniassa on myös paljon hyviä ominaisuuksia, joita ei Konnakoplassa ole. Olen kyllä pelannut Sly Raccoonin ja Thieves in timen, mutta näitä kahta olen pelannut kaikkein eniten. Pidän Sly-sarjan hahmoista ja siitä, että keikkoja on monenlaisia. Lempihahmoni on Murray, koska hän on se, joka vetää kaikkia turpaan kyselemättä mitään.

Arvostelussa: Kingdom Hearts: Re: Chain of memories

 
Re:Chain of memories alkaa siitä, mihin ensimmäinen Kingdom Hearts jäi: Sora, Hessu ja Aku yrittävät löytää kuningas Mikin ja Soran ystävän Rikun. Kolmikko kuitenkin löytää kummallisen linnan ja mies mustassa kaavussa kertoo linnan olevan Castle Oblivion. Kaapumies myös kertoo, että linnassa taistellaan korteilla ja että löytääkseen jotain arvokasta, on menetettävä jotain.

Sora kumppaneineen suuntaavat ensimmäiseksi Traverse Towniin, jossa asukkaat ovat unohtaneet Soran, mutta silti tietävät hänen nimensä. Sora on hämillään, koska hän ei ole unohtanut kaupungin asukkaita.
Soran siirtyessä muihin maailmoihin, hän alkaa menettää muistojaan. Hän ei esimerkiksi muista Jack Skellingtonia eikä hän muista Soraa.
Kaiken takana on Organisaatio XIII, uusi vihollisjoukko. Sydämettömien lisäksi Organisaation väkeä vedetään turpaan. Maailmoissa on kuitenkin samat tutut naamat ja samat tutut viholliset.

Pelissä pelataan myös Rikulla, mutta vasta sitten kun on läpäissyt Soran tarinan. Tai ainakin luulen niin, koska en ole päässyt vielä pelaamaan Rikulla ja siihen minulla on erittäin hyvä syy.

Tässä on esimerkki tyypillisestä kortista

Pelissä tosiaan pelataan korteilla. Jos sinulla on vahvempi kortti kuin vihollisella, pystyt lyömään häntä. Jos sinulla ei ole vahvempaa, korttisi menee rikki. Kortteja on tietty määrä ja niiden loppuessa, täytyy ladata ne takaisin, mutta se tulee kestämään aina seuraavalla latauskerralla pidempään. Taisteluissa olet yksin, mutta välillä ystäväkortit ilmestyvätt maahan ja kyseistä korttia käyttämällä ystävä tulee apuun.

Kaapumies osaa tiivistää asian hyvin.

Nyt on pakko kertoa teille hyvät lukijat minkälainen paskaläjä tämä peli on. Ensimmäinen asia, mikä Kingdom Hearts- pelisarjasta tulee mieleen, on se, että vihollisia vedetään turpaan niin kovaa kuin voi. X-näppäin suorastaan syttyy tuleen, kun sitä näpyttää niin paljon. Mutta Re:Chain of memoriesissa tämä ilo on viety. Nyt pitää tarkkailla, miten käyttää lyöntinsä. Jos vahingossa lyö huti, niin siitä lyönnistä lähtee kortti pois.

En ole oikeastaan koskaan arvostanut Akun ja Hessun apua, mutta tätä peliä pelatessa olen suorastaan kaivannut heitä. On jotenkin tyhmää pelata ilman heitä. Tai no, kyllä heidän kanssa voi tapella, kunhan on oikea kortti.

En ole päässyt ensimmäistä virallista maailmaa läpi, koska olen jumissa. Yleensä nämä jumiutumiset kestävät päivän tai kaksi, mutta tämä on kestänyt jo liian kauan. Valitsin maailmakseni Monstron ja luultavasti (toivottavasti) viimeinen tehtäväni siellä on saada Monstro yskäisemään sankarimme ulos. Tehtävänä on siis tapella Sydämettömiä vastaan tarpeeksi hyvin, jotta yläkulmassa oleva mittari täyttyy. Olen Hessun avulla saanut mittarin aika korkealle, mutta ilo hyytyy siinä vaiheessa kun pitäisi taas jatkaa yksin. Kortit loppuvat, pitää ladata, mittari tyhjenee sillä välin eikä ystäväkortteja enää tipu.

Tässä on Pluto-kortti, mikä on aivan helvetin huono. Tällä ei tee mitään. Välttäkää tätä.

Vieläkin kurjempaa tässä tilanteessa on se, että haluaisin todella tietää, mitä pelissä tapahtuu. En kuitenkaan ole päässyt yhtään pidemmälle ja kortit vie pelaamisintoni. Olen vakavasti harkinnut sitä, että etsin Youtubesta jonkun, joka on pelannut pelin läpi. Katson vain ne videot ja tiedän mitä on tapahtunut.
Mutta en millään haluaisi jättää peliä kesken. Kyse on ylpeydestäni. Yritän vielä vetää niitä saatanan Sydämettömiä turpaan, jotta Monstro sylkäisisi minut ulos sieltä helvetistä. En ole koskaan tykännyt Monstrosta. Enkä oikeastaan Plutostakaan.

Arvostelussa: Kingdom Hearts Final Mix

Viime syksynä Suomeen ja kaikkialle maailmaan rantautui Kingdom Hearts - HD 1.5 ReMix -, jossa on yhdessä levyssä kolme peliä: Suomessa ennennäkemätön Kingdom Hearts Final Mix, Kingdom Hearts: Re: Chain of memories ja Kingdom Hearts: 365/2 Days.
Tähän mennessä olen pelannut vain Kingdom Heartsin ensimmäisen ja toisen osan, joten olin hyvin iloinen 1.5 ReMixin saapumisesta. Ostin pelin käytettynä Tikkurilan videopelidivarista syntymäpäivänäni ja aloitin ensimmäisen osan välittömästi.

Tarinan päähenkilö ja ainoa pelattava hahmo on 14-vuotias Sora, joka asuu yhdessä ystäviensä Rikun ja Kairin kanssa Destiny Islands- saaristolla. He ovat yhdessä päättäneet lähteä saaristolta muihin maailmoihin, mutta heidän suunnitelmansa murentuvat, kun yliluonnollinen myrsky pyyhkäisee saaren pimeyteen. Sora erkanee ystävistään ja kaikessa temmellyksessä hän saa haltuunsa avainmiekan, jolla hän voi taistella pimeydestä tulleita Sydämettömiä vastaan.

Samaan aikaan Disney linnassa hovitaikuri Aku Ankka huomaa kuningas Mikin kadonneen. Mikki on kuitenkin antanut Akulle ja hoviritari Hessu Hopolle tehtävän: heidän tulee löytää avain ja pysytellä tämän kanssa. Niinpä Aku ja Hessu lähtevät Traverse Towniin etsimään Leon-nimistä miestä, joka osaa auttaa.
Sora on päätynyt saareltaan Traverse Towniin ja siellä hän kohtaa Akun ja Hessun. He pyytävät Soraa tulemaan mukaansa etsimään kuningas Mikkiä, Rikua ja Kairia.

Pelin ideana on siis mennä maailmaan, tapella Sydämettömien kanssa, voittaa vihollinen, sulkea avaimenreikä ja mennä toiseen maahan. Tiivistetty juoni saattaa kuulostaa tylsältä, mutta jokaisessa maailmassa on oma juonensa ja joissakin maailmoissa saadaan tietoa Rikun, Kairin ja kuningas Mikin sijainnista.
Maailmat ovat kaikki Disney-elokuvista tuttuja, kuten myös hahmotkin. Sydämettömät vaihtelevat maailmoittain ja yleensä ne ovat maailman teemaan sopivia. Esimerkiksi: Tarzanin viidakossa on Sydämettömiä, jotka ovat ottaneet apinan muodon.

Tässä on perus Sydämetön. Niitä näkyy vähän kaikkialla.

"Tavallisella" Kingdom Heartsilla ei ole oikeastaan mitään erityisempää eroa Final Mixiin, mutta jotkut välianimaatiot ovat uusia. Välianimaatiot saa skipattua (onneksi) Final Mixissä. Joillekin Sydämmettömille on annettu uudenlainen ulkomuoto Final Mixissä ja jopa uusia Sydämmettömiä on lisätty peliin.
Final Mixissä on myös liuta uusia liikkeitä Soralle. Taistelu on mielestäni paljon helpompaa kuin "tavallisessa" Kingdom Heartsissa juuri uusien voimakkaiden liikkeiden avulla. "Tavallisessa" Kingdom Heartsissa eräs taistelu tuotti minulle hyvin paljon raivon huutoja ja muita päänvaivoja, mutta Final Mixissä kyseisen taistelun voitin toisella yrittämällä. Viimeisimmät viholliset kyllä olivat suhtvaikeita, mutta helpompia verrattuna "tavalliseen".

Kohteiden lukitseminen on edelleen ongelmaista. Taistelutilassa Sora kohdistaa hyökkäyksensa lähimpään viholliseen, hakka hänet ja siirtyy seuraavaan kohteeseen. Välillä käy kuitenkin niin, että vihollinen hyppii kauemmas ja itse haluaisi siirtyä lähempänä olevaan viholliseen, mutta lukitus on edelleen siinä vihollisessa, joka lähti lätkimään.

Joskus myös Hessu ja Aku ärsyttävät. Eräs Sydämetön luo myrkkyaallon ympärilleen ja siihen osuessaan menettää hyvin paljon elämää. Tämä Sydämetön osaa muuttaa itsensä myös kiveksi, jolloin hän ei ota osumaa, vaikka sitä hakkaisi kuinka paljon. Hän myös tekee myrkkyaaltoa, vaikka hän olisi kivinen. Siinä vaiheessa kun Sydämetön muuttu kiveksi, ymmärtää lähteä tieltä pois ja odottaa, että hän muuttuu takaisin, mutta Aku ja Hessu eivät tajua sitä. He vain hakkaavat ja ottavat paljon osumaa. Välillä se turhauttaa, että he eivät tajua lähteä vaaran tieltä ja sitten isomman tappelun edessä he tuupertuvat melkein heti, koska aiemmassa tappelussa ottivat paljon osumaa.

Vaikka pikkuvikoja onkin paljon, se ei haittaa pelikokemusta. Mielestäni Kingdom Heartsissa on ainutlaatuinen juoni ja sen takia sitä jaksaa pelata yhä uudelleen. Vaikka pääsinkin Final Mixin läpi, tehtävää silti riittää. Tietysti haluan mahdollisimman monta trophya ja muutenkin haluan saada pelistä vielä viimeisimmätkin pisarat irti. Peliin ei siis kyllästy heti, kun sen on päässyt läpi.

Seuraamani pelikanavat

Seuraan muutamaa pelaajaa Youtubessa, koska muiden reaktioita on hauska katsoa. Välillä katson sellaisten pelien läpivetoa, joita en voi itse läpäistä, koska en omista kyseistä pelikonsolia. Joskus taas katson pelivideoita siksi, etten syystä tai toisesta ole päässyt kyseistä peliä läpi tai en ole vaivautunut ostamaan pelin koko versiota. Jotkut pelaajat tekevät pelaamistaan peleistä arvosteluja, joita on myös mukava seurata. Kollaasitkin ovat erittäin viihdyttäviä. Mutta pidemmittä puheitta tässä ovat seuraamani pelikanavat satunnaisessa järjestyksessä:

PewDiePie
Tätä ruotsalaisherraa olen seurannut kaksisen vuotta. Hän on hyvin aktiivinen, joten yleensä valikoin, mitä hänen pelaamistaan seuraan. PewDiePie tekee myös vlogeja, joten se luo mukavaa vaihtelua hänen videoihinsa.
Suosittelen: Amnesia: Redemption- Part 1. Koko video on puhuttu ruotsiksi!

Cry/Cryaotic/Chaotic Monki
Cry ja PewDiePie ovat tehneet monia videoita yhdessä ja PewDiePien kautta löysin Cryn. Häntä olen seurannut jotakuinkin pari kuukautta vähemmän kuin PewDiePieta. Crylla on todella hauska nauru, sitä kuunnellessa ei voi olla itse nauramatta. Cry pelaa, lukee tarinoita ja lyhentää joidenkin pelien juonen n. kymmeneen minuuttiin.
Suosittelen: The Cat Lady

Cinemassacre/Angry Video Game Nerd
Löysin vihaisen nörtin veljeni kautta, mutta olen seurannut hänen peliarvostelujaan noin vuoden verran. Cinemassacre tekee myös paljon muuta kuin pelkästään peliarvosteluja, mutta niitä pääosin seuraan. Hänen videoitaan katsellessa viihtyy koneella pitkään, jopa myöhään yöhön asti.
Suosittelen: Cheetahmen - Angry Video Game Nerd - Episode 91

NESRetku
Retkulla on samantyylisiä videoita kuin Angry Video Game Nerdillä, mutta suomalaisin maustein. Retkua olen seurannut noin vuoden, mutta hän tekee suht harvoin videoita, joten olen joutunut katsomaan vanhoja videoita yhä uudestaan ja uudestaan.
Suosittelen: Three Stooges (NES)

Laeppavika
Hyvin moni varmasti tietää tämän peliryhmän, mutta tätä olen seurannut melkein koko heidän olemassaolonsa ajan. Kondom Rallaasit on pakko katsoa aina kerta toisensa jälkeen. Laeppavian huumori on erittäin maukasta ja niille ei voi olla nauramatta.
Suosittelen: Scumbag bros U

fokktor
Myös tämän suomalaispelaajan löysin veljeni kautta. Häntä olen puolisen vuotta seurannut. Fokktor tekee myös vlogeja, joissa hän puhuu asiaa. Mielestäni fokktor on viihdyttävä yksin, mutta hän on vielä hauskempi kaverinsa Tvonin kanssa.
Suosittelen: Staattista Slender- Surinaa w/ Tvoni! Slender: The Arrival

Tässä myös pari kanavaa, mitä en seuraa, mutta seuraan heidän vlogikanaviaan:
ISI pelaa (ArmoaIsille)
eeddplays (eeddspeaks)

Kuka on Hullu kissatäti?

Hei vaan kaikille!

Olen pitkään pohdiskellut blogin aloittamista, joten nyt sain itseäni niskasta kiinni ja tässä kirjoitan ensimmäistä blogitekstiäni. Aloitan ihan esittelemällä itseni..
Varmaan nimestä huomaa, että tykkään kissoista. Omistan kaksi kissaa, joista toinen on itseasiassa minun. Kaverini ovatkin sanoneet, että vanhana minusta tulee sellainen hullu kissatäti, joka Simpsoneissa esiintyy: omistan monta kissaa eikä kukaan ota minusta tolkkua. Onneksi näin toistaiseksi olen pysynyt järjissäni.

Toinen hyvin tärkeä asia minulle on pelit. Olen pienestä asti pelannut, mutta vanhempana pelaaminen on lisääntynyt. Kun olin pieni, isoveljelläni oli Playstation, joten sain pelata vain hänen valvovan silmänsä alla. Muutama vuosi eteenpäin, sain hänen vanhan Playstationin ja siitä se pelaaminen lähti. Tällä hetkellä omistan Playstation 3:n ja 2:n. Eli pelijuttuni tulevat siis rajoittumaan hyvin paljon. Sorry guys, köyhällä ei ole varaa ostaa uusia konsoleita. Etenkin kun olen tottunut pelaamaan vain Playstationilla. Tietysti myös muutamat PC-pelit ovat tuttuja, mutta niitä on hyvin vähän, sillä en omista kunnollista pelikonetta.


Valmistuin ihan hetki sitten, eli siis noin kuukausi sitten, ylioppilaaksi. En saanut mitenkään hehkutuksen arvoisia papereita, mutta olen tyytyväinen kaiken sen opiskelun jälkeen.
Ikävä kyllä, en päässyt jatko-opiskelemaan. Olen hakenut töitä monista paikoista ja olen lähettänyt asuntohakemuksiakin, koska asun vielä äitini nurkissa. Tällä hetkellä asun Korsossa ja olen hakenut asuntoja vain Vantaalta, olenhan asunut koko ikäni täällä. Tunnen seudut kuin omat aftani.

Luonteestani en osaa sanoa mitään, koska en oikeastaan tunne itseäni. Etsiskelyni on vielä kesken. Olen tälläinen tavallinen pulliainen. Ehkä luonteeni avautuu teille sitä mukaa, mitä kirjoitan.
Täytyy kai sekin sanoa, että olen vähän aikaa sitten eronnut pitkäaikaisesta parisuhteesta. Sekin on yksi syy tähän blogiin, että saisin jotain ajankulua itselleni, etten murehtisi kauheasti menneitä.

Ehkäpä siinä oli tärkeimmät asiat itsestäni. Toivottavasti viihdytte blogiani lukiessa. Näin loppuun vielä pari kuvaa:

Tässä on Sulo, hän on pieni kolmevuotias poikani. Sulon lempipuuhaa on tavaroiden tiputtaminen ja yöllä riehuminen.

Tämä vanhapiika on Vieno. Hän on yksitoistavuotias, mutta ikä ei kyllä paina yhtään. Vieno tykkää olla saunassa ja muutenkin omissa oloissaan. 

Ja tässä olen minä itse tekemässäni penkkariasussa. Yritän siis olla Altair Ibn-La'Ahad (piti googlata kyseinen nimi, etten kirjoita vahingossa väärin).