Kesken jääneet pelit

Yleensä pelaan kaikki pelit loppuun, olivat ne kuinka ärsyttäviä tai vaiketa tahansa. Silti niitä pelejä on kertynyt, jotka ovat syystä tai toisesta jääneet kesken. Tässä listaan muutaman.

Kingdom Hearts: Chain of memories (PS3)
Noh, tästä tein kokonaisen kirjoituksen, joten enpä tuhlaa tähän enempää tekstiä.
Tekstin voit lukea tästä

Never again

Naruto: Uzumaki chronicles (PS2)
Minulla ja veljelläni oli kauhea Naruto-buumi joskus vuonna 2009. Näin Jumbon Prismassa Naruto-pelin, joka maksoi vain 9,95 €, joten ostin sen. Peli paljastui hyvin hyvin huonoksi. Se kismitti, koska silloin olin vaivalla ansaitun viikkorahani melkeinpä heittänyt suoraan roskiin. Pelasin peliä muistaakseni vain kaksi kertaa.

Riistoa

Metal Gear Solid: Peace Walker (PS3)
Tämä peli tulee Metal Gear Solid HD Collectionissa ja itse en ollut koskaan pelannut sitä, koska peli oli tehty PSP:lle. Heti kun aloitin pelin, tuli olo, että peli oli tehty vain rahastuksena. Se jatkaa Big Bossin tarinaa heti Snake Eaterin jälkeen, mutta se olisi hyvinkin voinut olla olematta. Kokeilin peliä vain kerran.

Välinäytöt ovat myös oudon näköisiä, etenkin kun vertaa muihin MGS-peleihin

Dark Mist (PS3)
Olin katsellut tätä peliä PSN:ssä, kunnes keräsin rahat kasaan ja ostin sen. Petyin karvaasti pelin paljastuessa huonoksi. Pelin alussa on muutaman sivun pituinen tarina, jonka lukee mielellään, mutta sen lisäksi pitää itse opetella, miten peliä pelataan. Henkilökohtaisesti pidän enemmän peleistä, jossa opitaan pelaamaan samalla kun pelaa. Tässä pelissä oli vielä kauhean monen sivun pituinen lässytys, miten pelaat. Kokeilin peliä kerran ja poistin sen sitten heti.

Saattaa näyttää siistiltä, mutta sitä se ei ole

 

 

Arvostelussa: Bioshock (PS3)

 

Yleensä selailen Playstation Networkin antimia ihan muuten vain, vaikka minulla ei olisikaan rahaa. Alelaarista löysin Bioshockin hintaan 3,45 €. Vilkaisin lompakkoani ja rahaa löytyi tarpeeksi. Niinpä ostin ja latasin pelin.

En oikeastaan tiennyt Bioshockista mitään, paitsi sen, että ilmestyessään se oli hyvin suosittu ja se ansaitsi Playstation 3 Essentials-arvonimen. Poikaystäväni oli katsonut pelin playthrough:n, joten hän tiesi pelin juonen ennestään. Olen keskustellut pelistä paljon myös työkaverini kanssa.

Peli alkaa hyvin iskevästi: nimetön päähenkilö on joutunut lentokoneonnettomuuteen ja sieltä hän ui läheiseen torniin, josta pääsee Raptureen, vedenalaiseen kaupunkiin. Rapturessa ei kuitenkaan kaikki ole niin hyvin, kuin kaupungin rakentaja Andrew Ryan kuvitteli.
Peli alkaa iskevästi juuri sen takia, että alussa näytetään parin minuutin pituinen välinäytös ja sen jälkeen pääseekin heti pelaamaan. Monet eivät jaksa katsoa välianimaatioita, vaan haluavat suoraan toimintaan. Itse kyllä sinnikkäästi katson kaikki välianimaatiot, mutta joissakin peleissä on hyvä päästä suoraan pelaamaan. Bioshockissa tämä sopii pelin tyyliin, koska välianimaatioita ei erityisemmin ole tai jos on, ne ovat lyhyitä.

Bioshock ei ole tyypillinen räiskintäpeli, koska pelihahmolla on erityisiä voimia, jotka hän saa EVE-nimisestä ruiskeesta. Erityisvoimia on monenlaisia, mutta heti aluksi saa sähkövoiman, jolla pääosin pysäytetään hetkeksi viholliset. Erityisvoimia saa parannettua ja ostettua lisää ADAM-nimisellä aineella, jota saa Little Sistereistä. Homma ei kuitenkaan ole niin helppo, koska Little sisteriin pääsee käsiksi vain Big Daddyn kautta.

Näin by the way, Little sistersit kutsuvat Big Daddyja Mr. Bubbleiksi

Vaikka Bioshock alkoikin hyvin vakuuttavasti, yksi seikka melkein sai minut lopettamaan pelin pelaamisen. Nimittäin kissat. Ne eivät ole pelissä eläviä, mutta mielestäni oli hyvin kurjaa löytää kuollut kissa makaamassa tuolin takana. En pidä elokuvista tai peleistä, joissa kissoja satutetaan tai ne ovat kuolleita. Silloin tekee aina mieli halata Suloa, ihan vain helpottaakseni omaa oloani. Tiedän, että ne ovat vain elokuvia ja pelejä, mutta silti... Kissat ovat kissoja. Jouduin kysymään poikaystävältäni, työkaveriltani ja jopa poikaystäväni kaverilta, että onko pelissä luvassa vielä kauheampia kohtauksia, missä kissoja on, mutta onnekseni sain sellaisen vastauksen, että pystyin suht hyvillä mielin jatkamaan pelin pelaamista (silti oli ikävää nähdä niitä kuolleita kissoja).

Peliyhtiö on ollut hyvin julma: Kuolleet eläimet ovat nimenomaan kissoja

Mielestäni pelin alku oli tylsä ja yhdessä vaiheessa melkein lopetin pelaamisen kokonaan. Kunhan vaan sinnikkäästi jaksaa pelata alun, niin loppua kohden ei malttaisi lopettaa pelaamista.
Huono puoli pelissä on tasojen vaikeaselkoisuus. Joskus saatoin pyöriä ympyrää hyvin kauan, koska maisemat ovat niin samannäköisiä, etten tunnistanut enää, mistä tulin.
Toinen pelin huono puoli on tavaroiden rajallisuus. Se ei haittaa, että voi kantaa tietyn verran EVE-ruiskeita, luoteja ja ensiapupakkauksia, mutta se haittaa, kun lompakon tilavuutta rajoitetaan. Lompakossa pystyy kantamaan 500 dollaria kerrallaan, enempää ei mahdu. Far Cry 3-pelin kanssa oli samainen ongelma, että jos lompakko tulee täyteen, pitää mennä lähimpään kauppaan törsäämään rahojaan. Mielestäni tämä on hyvin ärsyttävää. Juttelin asiasta työkaverini kanssa ja totesimme, että oikeassa elämässä ei olisi yhtään huono asia, jos lompakko pursuaisi rahaa ja pitäisi mennä kauppaan törsäämään rahojaan.

Tarina oli mielestäni hyvin mielenkiintoinen, eikä se oikeastaan kauheammin kertonut mistään mitään. Omalle mielikuvitukselle jäi siis paljon pohdittavaa. En oikeastaan tiedä mitään Bioshock 2:sta enkä Infinitestä, mutta kuulemma ne avaavat ykköstä paljon enemmän. Eli siis pitää tarttua jälleen kerran ohjaimeen ja pelata. Se ei kyllä haittaa ollenkaan.

Game Masters Exhibition

Kävin ystäväni luona Skotlannissa pääsiäisenä ja menimme Skotlannin museoon. Pääsy oli ilmainen, mutta siellä oli eräs maksullinen näyttely, johon menimme. Game Masters Exhibition on jokaisen pelaajan unelma, koska siellä oli klassikkopelejä jotakuinkin 100 kpl, mitä pystyi vapaasti pelaamaan. Ikävä kyllä näyttelyssä ei pystynyt kuvaamaan, joten minulla ei ole ollenkaan kuvamateriaalia.

Tässä ystäväni esittelee näyttelyn mainosta

Näyttely oli hienosti tehty, koska näyttelyn läpi kulkiessaan pystyi näkemään pelien ja pelikonsolien kehityksen. Myös tunnetuimmista pelintekijöistä oli seinillä pientä nippelitietoa. Joidenkin pelien konseptitaidetta pystyi myös ihailemaan seinillä.
Heti kun astui näyttelyyn, seisoivat arcadekoneet ylväinä odottamassa peluuta. Emme oikeastaan pelanneet kuin kahta arcadepeliä, koska jonoa oli hyvin paljon. Klassiset Pacman ja Donkey Kong olivat tupaten täynnä ihmisiä. Pelasimme Tower of Druagaa, Defenderiä ja ja Reactoria. Pakko sanoa, että kaikki olivat hyvin vaikeita. En ole selkeästi viettänyt aikaa arcadekoneiden kanssa.

Seuraavaksi siirryimme Nintendo DS-pöytään, jossa pelasin Super Mario 3D Landia ja ystäväni pelasi Super Mario 3D:tä. En oikeastaan kinnittänyt huomiota muihin peleihin, mitä pöydällä oli.
Jostain kumman syystä olen halunnut Nintendo DS:n, lähestulkoon siitä asti, kun se tuli. Nyt minulla olisi jopa varaa konsoliin, mutta en vain ole saanut aikaiseksi ostaa sitä (käsikonsoli olisi muutenkin ollut hyvin kova sana lennoilla ja lennonvaihdoilla).

Siirryimme Sega Mega Driven pariin, koska bongasimme sen olevan vapaana. Pelasin Sonic the Hedgehog 2:sta ja ystäväni pelin ensimmäistä osaa. Olin oikeastaan pelannut joskus samaa peliä, kun olin pieni. Minulla on siitä hyvin hämärä muistikuva, mutta en yhtään muista missä tai milloin sitä pelasin. Muistan vain kuinka kamalaa oli, kun piti mahdollisimman nopeasti liikkua, ettei vaaleanpunainen vesi hukuttaisi.


Singstar-koppi vapautui pian Sonicin jälkeen ja lauloimme ystäväni kanssa California-kappaleen.
Siis tämän.

Hyvin monet pelit olivat varattuina, mutta pienen odottelun jälkeen Frequency-peli PS2:lle vapautui. En oikeastaan saanut siitä ihan kaikkea irti, koska lähellä pauhasi tanssipelin musiikki, enkä kuullut pelaamaani pelin musiikkia. Se oli hyvin sääli, koska peli oli ennestään minulle tuntematon.

Astuimme tietokonepelien ihmeelliseen maailmaan ja itse yritin pelata ensimmäistä Deus Ex:iä, mutta se oli oikeastaan hyvin vaikeaa. Tietysti kaikkien pelien vieressä oli ohjeet, miten peliä pelataan, mutta en aina jaksanut lukea niitä.
Pelasimme myös joitakin random klikkailupelejä, mutta emme viihtyneet niissä kauaa.

Löysin yllättävän pelin nimeltä Blueberry Garden. Mielestäni se oli persoonallisesti toteutettu ja sen kontrollit olivat hyvin helpot. Olisin mielelläni jäänyt pidemmäksikin aikaa sen pariin, mutta vieressä oleva peli vapautui, jota olimme ystäväni kanssa jo tovin kytänneet.
Kyseessä oli Alien Hominid-peli, jota me molemmat olimme pelanneet työkaverini luona joskus monia vuosia sitten. Tietysti näyttelyssä oli esitteillä lapsille suunnattu versio, eli veren sijaan kukkia lensi pahiksista. Tavallaan se oli hyvin hauskan näköistä.


Aivan näyttelyn kulmassa oli kaksi NaNa-OnSha-peliyhtiön peliä, joista en ollut oikeastaan kumpaakaan pelannut. Toinen oli PaRappa the rapper ja toinen Vid-Ribbon. Olen pelannut UmLammerJammya, mikä on PaRapan eräänlainen jatko-osa, mutta Vid-Ribbonista en ollut kuullutkaan. Molemmat ovat hyvin rytmikeskeisiä pelejä, joissa pitää painaa nappia tietyssä kohtaa, ei hetkeäkään aikasemmin eikä liian myöhäänkään. Vid-Ribbon oli hullun vaikea, mutta haluaisin silti perehtyä siihen enemmänkin. PaRappakin on vaikea, mutta pidän hyvin paljon pelin musiikeista.

Tietysti suomalaisina menimme pelaamaan pari kenttää Angry Birdsiä. Seinällä oli iso kosketusnäytöllinen televisio, joita näpyttelimme vuorotellen.

Myös maininnan arvoisia pelejä ovat Machinarium (PC) ja Nights into dreams (Sega Saturn).
Tietääkseni Sega Saturn ei koskaan ilmestynyt, mutta voin olla hyvinkin väärässä tämän asian suhteen.

Emme ehtineet kaikkia pelejä pelaamaan, mikä tietysti harmitti, koska tarjolla oli paljon pelejä, joita olen pitkään halunnut kokeilla. Esimerkiksi: Brutal Legend, Disney Epic Mickey, Castle Crashers ja Child of Eden. Myös monet itselleni tuntemattomat pelit olisivat houkuttaneet, mutta jonot olivat niin pitkät, että jatkoimme kierrosta ilman sen kummempia mukinoita. 

Nautin kuitenkin näyttelystä, en olisi ikinä kuvitellut, että pääsisin mihinkään näin ainutlaatuiseen tapahtumaan. Oli todella sääli ettei näyttelyssä saanut kuvata, koska välillä minusta tuntuu kuin olisin ollut unessa. Onneksi minulla on pääsylippu muistona ja kirja, jonka ostin näyttelyn kaupasta. Jos minulla olisi ollut enemmän rahaa, olisin ostanut koko kaupan tyhjäksi, siellä oli niin paljon kaikkea hienoa. Mutta tyydyin kirjaan ja paitaan, jonka ostin poikaystävälleni tulijaiseksi.

Sulo esittelee hienon pimeässä hohtavan paidan

ja hienon kirjan, jota jo hieman aloittelin

Tässä vielä luettelo peleistä, joita näyttelyssä pystyi pelata
http://www.nms.ac.uk/national-museum-of-scotland/whats-on/game-masters/playable-games/  

Nyt kun katson tarkemmin tuota listaa, alkaa kismittämään, etten pelannut kaikkia pelejä. No, aina ei voi voittaa. 

Arvostelussa: Heavy Rain (PS3)

Mainitsin Pelaaminen kolmivuorotyössä-tekstissäni siitä, että pidin Heavy Rain-viikonlopun poikaystäväni kanssa. Olin ostanut pelin viime syyskuussa, mutta koska työsuhteeni oli silloin katkeamaton kolmivuorotyö, oli lähes mahdotonta löytää sopivaa aukkoa viettää viikonloppua pelaten. Onneksi työsuhteeni muuttui katkeavaksi (eli teen "normaalisti" maanantaista perjantaihin töitä, viikonloput ovat vapaat) ja pidimme Heavy Rain-viikonlopun joulukuun alussa.

Olin kuullut paljon hyvää Heavy Rainista ja tiesinkin pelistä sen pääjuonen ja sen, että hahmoja on neljä. En oikeastaan mitään muuta tiennyt. Olen pelannut Beyond: Two soulsin jo monta kertaa läpi, eli tiesin jo etukäteen, minkälaisia pelejä Quantic Dream tekee. Odotukseni olivat korkealla Heavy Rainin suhteen.

Heavy Rainin prologi kertoo Ethan Marsin perheidyllistä. Hänen vanhimmallaan pojalla, Jasonilla, on kymmenvuotissyntymäpäivät ja koko perhe pitää sen vuoksi isot juhlat. Kaikki näyttäisi olevan hyvin.
Seuraavassa kohtauksessa Ethan menee vaimonsa ja kahden pojansa kanssa ostoskeskukseen. Ethanin vaimo Grace menee ostamaan heidän nuorimmaisensa Shaunin kanssa uusia kenkiä ja he jättävät Jasonin isänsä kanssa odottamaan kaupan ulkopuolelle. Ethan herpaantuu hetkeksi ja huomaa Jasonin kadonneen. Pitkän etsinnän jälkeen Ethan huomaa poikansa olevan ostoskeskuksen ulkopuolella, tien toisella puolella. Jason juoksee isäänsä vastaan, mutta jää auton alle. Tämän jälkeen se kunnon pelaaminen alkaa.

He odottivat kiltisti, kunnes Jason-perkele meni yksin dalsimaan

Epilogi siis vain pohjustaa pääjuonta, koska tavallaan Jasonin kuolema ei liity pääjuoneen (niin kamalalta kuin se kuulostaakin). Pelin pääjuonena on siis pelastaa Shaun, joka on tullut mystisen origamitappajan sieppaamaksi. Mutta esittelen ensin pelin neljä päähenkilöä:
Tietysti Ethan Mars, Shaunin isä, on yksi pelattavista hahmoista. Origamitappaja on jättänyt Ethanille viisi origamia, joissa on viisi erilaista tehtävää. Tehtävän suoritettua, Ethan saa aina muutaman kirjaimen lisää, saadakseen tietää Shaunin olinpaikan.
Madison Paige on 27-vuotias toimittaja, joka kärsii unettomuudesta. Hän haluaa itse selvittää origamitappajan henkilöllisyyden kirjoittaakseen uuden menestyskirjansa.
Scott Shelby on vanhahko yksityisetsivä, joka on jo kaksi vuotta tutkinut origamitappajan tapausta.
Norman Jayden on FBI:n profiloija, joka on tullut Washingtonista asti selvittämään origamitappajan identiteettia ja mahdollisia motiiveja.

Oikealta vasemmalle: Norman, Madison, Ethan ja Scott

Koska päähenkilöitä on neljä, jokaisen tarinaan keskitytään aina pikkuhiljaa. Alussa pelataan paljon Ethanilla, mutta myöhemmin muilla hahmoilla pelataan enemmän. Itse henkilökohtaisesti pidin juuri Ethanilla pelaamisesta, mutta myös Madisonilla oli mukava pelata. Näin Madisonista puheenollen, olin hyvin yllättynyt, ettei hänen rintojaan sensuroitu mitenkään. Toisaalta oli hyvin kiusallista pelata kohtausta poikaystäväni kanssa, kun pelihahmolla on rinnat paljaana.

Aluksi mietin, mikä virka muilla hahmoilla tarinassa on, mutta se pikkuhiljaa valkeni minullekin. Kaikkien tarinat nitoutuvat jollain tavalla yhteen ja kaikki liittyvät jollain tavalla Shauniin ja origamitappajaan.

Pidin pelistä hyvin paljon. Tarinassa oli hieno juonenkäänne, joka lisäsi pelin jännittävyyttä ja kiinnostavuutta. Tarina oli muutenkin hyvin mielenkiintoinen.
Quantic Dreamin peleissä on tullut selkeä teema, joka on se, että jokainen päätös vaikuttaa pelin lopputulokseen. Olen nähnyt jotakuinkin neljä täysin erilaista loppua Heavy Rainista ja vielä olisi paljon enemmän näkemättä. Peliä voi pelata niin monella eri tavalla. Olen puhunut työkaverini kanssa pelistä ja puhuimme juuri siitä, miten erilailla olemme peliä pelanneet. Kuulin häneltä niin monia uusia mahdollisuuksia, joita ei omaan mieleeni edes tullutkaan. Siksi peli pitää pelata moneen otteeseen läpi, jotta näkee ja kokee mahdollisimman paljon.



Mutta. Yksi huono puoli pelissä kyllä oli. Tai oikeastaan kolme. Ensimmäinen on se, että kun haluaa hahmolla liikkua, pitää painaa R2-näppäintä pohjassa. Oma etusormeni oli kyllä aivan nuutunut pelaamisen jälkeen. Ja tietysti pelissä on paljon kohtauksia, joissa pitää hahmolla liikkua paikasta toiseen.
Toinen huono puoli on niin sanotut quick time eventit eli nappeja pitää painaa nopeasti tietyn ajan sisällä. Tietysti se on pelaajakohtaista, mutta itseäni aina alkaa kauheasti jännittää, kun pitäisi tehdä jotain nopeasti. Koska myös jokainen moka vaikuttaa lopputulokseen. Pelissä on myös kohtauksia, joissa pitää painaa montaa nappia samaa aikaa. Omat sormeni eivät aina taipuneet siihen ja joitakin kohtauksia en ole päässyt läpi täydellisesti. Näistä kolmesta seikasta tulee pientä miinusta.

Tässä esimerkki quick time eventistä

Heavy Rain on kyllä ansainnut päästä Playstationin Essentials-kokoelmaan. Se on yksi hienoimmista peleistä, mitä olen pelannut. Suosittelen sitä todellakin kaikille, etenkin niille, jotka ovat aikaisemmin pelanneet Quantic Dreamin pelejä. Ja vaikka ei olisi, pelissä on hyvät selostukset, miten peliä pelataan.

Esittelyssä: Odin Sphere

Mainitsin tästä pelistä tekstissäni Pelit, joihin palaan aina uudelleen ja eräs hyvä ystäväni kyseli tästä pelistä. En oikeastaan ihmetellyt, miksi hän ei ole kullut kyseisestä pelistä, koska jostain kumman syystä se ei ole tullut erityisemmin ihmisten tietouteen. Siispä otin tehtäväkseni esitellä pelin teille, hyvät lukijat.

Odin Sphere on Vanillawaren kehittämä ja Atluksen julkaisema PS2-peli. Peli julkaistiin vuonna 2007, mutta Square Enix julkaisi saman pelin Euroopassa vuotta myöhemmin.
Itse löysin pelin sattumalta. Olin selailemassa Kodin Ykkösen pelitarjouksia ja sen kautta löysin Odin Spheren. Toivoin peliä joululahjaksi ja myös sain sen.

Heti ensimmäiseksi kiinnitin huomiota siihen, miten kauniisti peli on toteutettu. Pelihahmot ovat kauniin värisiä ja näköisiä sekä musiikki on jotain aivan käsittämättömän upeaa. Aina kun kuulen Odin Spheren tunnusmusiikin, ihoni menee kananlihalle. Vaikka peli on kaksiuloitteinen, se ei ainakaan minua haitannut yhtään, se vain sopii pelin tyyliin.

Tässä näkyy pelikuvaa, hienosti tehty koko peli

Ne, ketkä pitävät Kingdom Heartsista, pitävät takulla myös Odin Spheresta. Asiaan voi tosiaan vaikuttaa se, että molemmilla peleillä on sama julkaisija. Suosittelen peliä myös niille, jotka ovat kiinnostuneet norjalaisesta mytologiasta, koska pelistä löytyy paljon vaikutteita siitä (varmaan sen huomasi jo nimestä).

Rakastuin Odin Spheressä sen tarinaan. Se ei ole monimutkainen, mutta se jaksaa pitää mielenkiintoa yllä. Pelissä pelataan viidellä hahmolla ja kaikki tarinat nitoutuvat jollain tavalla yhteen. Mutta koko pelin juonena on se, että nämä viisi sankaria yrittävät estää ennustuksen, jossa kerrotaan maailman tuhoutumisesta.
Peli on jaettu seitsemään kirjaan, joista viidessä ensimmäisessä kerrotaan päähenkilöiden tarinat. Päähenkilöt tosiaan ovat Gwendolyn, Odinin toiseksi nuorin tytär, Cornelius, Titanian prinssi, Mercedes, keijuvaltakunnan tuleva kuningatar, Oswald, Varjo ritari ja Velvet, tuhoutuneen Valentinen prinsessa. 

Vasemmalta oikealle: Gwendolyn, Velvet, Oswald, Mercedes ja Cornelius

Kaikilla päähenkilöillä on Psypher-niminen ase, joka pystyy imemään itseenä energiaa ja pystyy siten kehittymään ja vahvistumaan. Gwendolynillä on keihäs, Oswaldilla ja Corneliuksella on miekka, Mercedeksellä on varsijuosi ja Velvetillä on ketjut.
Henkilökohtaisesti pidän eniten Mercedeksestä, koska hänen aseensa eroaa muista huomattavasti. Myös hänen tarinansa on mielenkiintoisempi kuin muiden, mutta se on vain oma henkilökohtainen mielipiteeni.

Pelissä on kahdeksan eri tasoa ja jokaisessa tasossa on omat vihollisensa ja haasteensa. Esimerkiksi, vuoritasossa on niin kylmä, että hahmo menettää elämää, ellei hän juo lämmittävää juomaa. Kaikki hahmot eivät käy kaikissa tasoissa, esimerkiksi Gwendolynia ei nähdä Titaniassa. Sen sijaan kaikki muut hahmot käyvät Titaniassa. Oma henkilökohtainen inhokkitasoni on Alamaailma (Netherworld). En pidä tason vihollisista, musiikki on ärsyttävää ja muutenkin taso on jotenkin tunnelmaltaakin inhottava.

Kuvasta näkyy pelin kaikki tasot.

Suosittelen peliä silti kaikille, jotka pitävät fantasiapeleistä. Peliä ei oikeastaan myydä tavallisissa pelikaupoissa, tai ainakaan en ole vielä toistaiseksi nähnyt. Netistä tilaamalla pelin saa varmasti ja helposti.

Pelaaminen kolmivuorotyössä

Olen tottunut pelaamaan milloin haluan, kellonajasta ja päivästä riippumatta. Opiskeluaikoina oli paljon helpompi pelata, koska koulu loppui viimeistään neljältä ja nukkumaan pystyi menemään vasta kahdeltatoista. Aikaa siis riitti pelaamiseen ja yleensä lukujärjestys pysyi lähes aina samana.

Työelämässä tämä kaikki on muuttunut, etenkin kun on kolmivuorotyö (eli teen aamu-, ilta- ja yövuoroa). En aina pysty tai ehdi pelaamaan, vaikka haluaisin. Viikonloput vietän aina poikaystäväni kanssa, enkä silloin ehdi pelata mitään erityisempiä pelejä. Oikeastaan pelaan paljon Minecraftia poikaystäväni kanssa ja kerran pidimme Heavy Rain-viikonlopun. En kuitenkaan kehtaa kauheasti pelata, kun poikaystäväni on käymässä luonani, koska me muutenkin näemme pääosin viikonloppuisin.

Tällä hetkellä olen yövuorossa eli menen 22.30 töihin ja pääsen 6.30. Yritän nukkua mahdollisimman pitkään ettei töissä ala väsyttämään. Tänään heräsin viiden aikaan eli sain paljon unta ja uskon jaksavani töissä taas kahdeksan tuntia. Ennen työni alkua, olen ehtinyt pelata tunnin. Pystyisin pelaamaan enemmänkin, mutta kodin muut askareet vievät aikaani (tai jos en olisi niin kauan aikaa suihkussa...).

Henkilökohtaisesti en pidä iltavuorosta, koska silloin en oikeastaan ehdi tehdä mitään. Herään klo 11 tai aikaisemmin ja työt alkavat 14.30. Ennen iltavuoroa lähinnä syön aamupalaa, käyn suihkussa ja laitan asuntoani kuntoon. Iltavuoro loppuu klo 22.30 ja kotiin päästyäni valvon hetken ja sitten menen nukkumaan. Saatan ehkä pelata tunnin, sekin riippuu jaksamisestani. Iltavuoro on siis huonoin vuoro pelaamiselle, ainakin minun kohdallani.

Aamuvuoro on taas kaikista optimaalisin. Työt alkavat 6.30 ja loppuvat 14.30. Menen yleensä kahdeksan tai yhdeksän aikaan nukkumaan, joten aikaa on pelaamiseen. Yleensä pelaan kaikista eniten juuri aamuvuorossa.

Kieltämättä totuttelu tähän uuteen pelaamisjärjestelyyn vei aikaa. Aluksi harmitti, etten voinut pelata milloin halusin tai niin paljon kun halusin. Aina ei saa sitä, mitä haluaa.
Mutta eniten tämä kolmivuorotyö on vaikuttanut Suloon, kissaani siis. Koska joka viikkona menen töihiin eri aikaan, se selkeästi stressaa häntä. Aamu- ja yövuorot menevät hyvin, mutta iltavuoroviikkoina menee huonosti. Sulo herättää aina seitsemän tai jopa viiden aikaan. Yleensä ruokin hänet ja menen takaisin nukkumaan. Mutta yleensä menen töihin väsyneenä, koska en saa nukuttua tarpeeksi yhteen putkeen. Mutta oikeastaan pahin vaihe on mennyt ohi, koska Sulo on tottunut uuteen kotiini.

Uusia arvosteluita on luultavimmin tulossa, koska uudet tuliterät pelit lämmittävät pelihyllyäni. Tietysti kaikki riippuu siitä, missä työvuorossa olen.

Arvostelussa: Harry Potter ja Viisasten kivi (PS1)

Siskoni tuli käymään minun ja äitini luokse Korsoon ja päätimme mennä läheiseen Kotipitsaan syömään. Korson keskustassa on Tähtitori-niminen kirpputori, mutta en ollut koskaan käynyt siellä. Päätimme spontaanisti mennä katsomaan, löytyisikö sieltä mitään.
Siskoni ja äitini eivät löytäneet mitään, mutta itse löysin Harry Potter ja Viisasten kivi-pelin Playstationille. Ja vielä viidellä eurolla. Itseasiassa melkein ostin kahdellakympillä ensimmäisen Playstationin, mutta ajattelin sen jäävän kauppaan. Toistaiseksi.



Muistan kun ensimmäinen Harry Potter-elokuva saapui elokuvateattereihin. Kauppoihin ilmestyi kymmeniä erilaisia Harry Potter-tuotteita: suklaasammakot, joissa oli velhokortti, Jokamaun rakeet, taikasauvat ja myös Viisasten kivi-peli. Sitä myytiin erikseen, mutta sen sai myös, kun osti Playstationin. Ostin sen version, jonka sai Playstationin mukana. Oikeastaan itse peleissä ei ole eroja, vain kansissa on: Playstationin mukana ostettu peli on samanlaisissa kansissa kuin tavallinen cd.

Näin vuosien jälkeen, on helpompi olla kriittinen peliä kohtaan. Etenkin kun Harry Potter-buumi on mennyt ohi. Viisasten kivi on oikeastaan aika huono peli. Pidän siitä silti, mutta taustalla onkin lapsuuden muistot peliä kohtaan.
Ensinnäkin, koko pelin ajan Harrya simputetaan. Kukaan ei voi tehdä itse mitään, vaan Harry pitää laittaa asialle. Muut hahmot jäävät huonon tekosyyn verukkeella vain katselemaan, kun Harry hoitaa homman kotiin. Esimerkiksi, Hagridin lemmikkilohikäärme Norbert sairastuu ja Harryn pitää kerätä rahat saadakseen tarvittavat ainesosat lääkkeeseen, sillävälin kun Hagrid on tapaamassa kavereitaan paikallisessa pubissa. Siinäpä vasta reilu kaveri.

Oleellista Harry Potter-sarjassa on loitsut, koska onhan kyseessä velhojen ja noitien maailma. Pelissä on viisi loitsua: Kumoitus, Siipirdium lentiusa, Sytyjo, Verdimillious ja Avifors. Näistä kaksi viimeisintä on täysin turhia. Verdimillious-loitsua käytetään kahdessa kohtaa peliä: pimeyden voimilta suojautumisen tunnilla (joilloin loitsu opitaan) ja tasossa, joka tulee heti kun tunnilta pääsee pois. Tämän jälkeen Verdimillousta ei tarvita. Sama homma Aviforsissa. Tunnilla opitaan loitsu ja pian sitä hyödynnetään käytännössä, mutta vain kerran.
Sen sijaan Kumoitusta ja Siipirdium lentiusaa käytetään lähestulkoon koko ajan. Välillä peliä pelatessa tuntui siltä, ettei muita loitsuja tarvitakaan. Usein jos oli metsässä, tai ulkona Tylypahkasta, tarvittiin Sytyjo-loitsua, mutta ei sekään loitsu päässyt erityisemmin valokeilaan.

Tässä opetellaan Sytyjo-loitsu

Ääninäyttelystä on pakko vielä sanoa jotain: se on kamalaa. Peliä on ollut dubbaamassa luultavasti viisi ihmistä, koska samoja ääniä kuulee hyvin paljon. Harry ei puhu pelin aikana mitään, joten hänelle ei ole tarvittu erityisempää ääninäyttelytaitoja. Tietysti Harry sanoo loitsujen nimet ja hän huudahtaa hypätessään ja kun hän saa osumaa.
Pelissä ei ole kummoisia musiikkeja, mutta pääosin peli on hiljaisuutta. Tylypahkassa kulkiessa ja ulkona kulkiessa on täysin hiljaista. Hyvin harvoissa kohtauksissa on musiikkia. Huispausotteluissakaan ei ole musiikkia, paitsi silloin kun Harry yrittää napata siepin.

Pelissä on muutenkin ollut ongelmia äänen kanssa, jopa silloin kun pelasin peliä lapsena. Heti kun aloitin pelin ja Dumbledoren oli tarkoitus pitää tervetuliaispuheensa, musiikki jäi junnaamaan tiettyyn kohtaan eikä Dumbledoren ääni kuulunut kahden ensimmäisen lauseen aikana. Joskus hahmot jäivät sanomaan tiettyä lausetta (tai muutamaa sanaa). En tiedä mikä tämän aiheuttaa, mutta selkeästi pelissä on jotain vialla.

Dumbledoren koskettava tervetuliaispuhe

Toisin sanoen, Harry Potter ja Viisasten kivi saattaa olla hyvä peli niille, jotka ovat lapsuudessaan sitä pelannut. Jos joku, joka ei ole peliä pelannut aiemmin, pelaisi sitä nyt, hän nauraisi itsensä kuoliaaksi. Tai vähintään nauraisi maha kippurassa ja kyyneleet silmissä.
Minä kuitenkin sain hyvän nostalgian tunteen ja myötähäpeän peliä kohtaan. En tiedä teistä, mutta kyllähän Viisasten kiven pariin palaa uudestaan, ainakin nostalgian parissa.