Thomas was alone (PS3)

Thomas was alone on indiepeli, jonka löysin PSN Storen syövereistä. Olin muistaakseni joskus nähnyt, kun PewDiePie pelasi sitä ja kun löysin sen PSN Storesta, päätin ostaa pelin.
Thomas was alone-pelissä pelataan erilaisilla palikoilla, joilla kaikilla on omat ominaisuutensa ja värinsä. Tarkoituksena olisi päästä kentän loppuun selvittämällä pieniä pulmia.
Jokaisella palikalla on oma nimensä ja persoonallisuutensa: esimerkiksi Thomas on punainen, keskikokoinen palikka ja hän haluaa olla kaikkien kaveri. Hän on ikään kuin muiden johtaja.
Toinen esimerkki on James, joka on vihreä, suunnilleen samankokoinen kuin Thomas. Hän kokee olevansa outo ja että häntä ei ymmärretä. Hän kuitenkin rohkaistuu, kun Thomas ei haukukaan häntä outoudesta.

Pelissä on yksinkertainen tavoite ja se on todella koukuttava. Jotkut kohdat vaativat aikamoista miettimistä, mutta mikään kohta ei ole ylitsepääsemättömän vaikea. Kunhan jaksaa miettiä kaikkien palikoiden ominaisuuksia, niin ratkaisu on selkeä. Mutta mukavaa on kuitenkin välillä miettiä, mikä on seuraava siirto.

Palikat eivät puhu tai ääntele millään tavalla, mutta pelissä on tarinankertoja, joka kertoo palikoiden tunnetiloja ja niiden välisistä vuorovaikutuksista. Aina kun peliin tulee uusi palikka, sillä pelataan pari kenttää yksin, kunnes se liittyy muiden palikkojen seuraan. Kyseisen parin kentän ajan tarinankertoja tutustuttaa palikan pelaajalle. Seuraavaksi tarinankertoja kertoo, miten uusi palikka tulee toimeen muiden palikoiden kanssa. Tämä on mukava lisä, etenkin kun tarinankertojalla on hyvin eläytyvä ja sopivan rauhallinen ääni.

Kertojan äänen lisäksi peliruudussa on myös tekstitykset. Oikealla olevat ääriviivat ovat kentän maali

Yksin hieman rasittava puoli pelissä on se, että peliruutu aina siirtyy pelattavan palikan mukaan. Jos palikat ovat hyvin kaukana toisistaan, peliruutu pomppii sinne tänne. Etenkin kun pelattavia palikoita on paljon ja tietysti aina unohtaa, missä suunnassa kukin palikka on, pitää pomppia pitkin ruutua, kun vaihtaa pelihahmoa.
Alla olevasta kuvasta näkee vähän pelikuvaa. Oikeassa alalaidassa on erilaisia värejä, mistä näkee, kenellä pelaa tällä hetkellä ja missä järjestyksessä muut hahmot ovat. Pieni nuoli hahmon päällä, sekä oikeassa alalaidassa olevissa väreissä, kertoo myös, kenellä pelataan juuri nyt. R1-näppäimestä siirrytään oikealle ja L1-näppäimestä vasemmalle.
Ongelma on siinä, että tällä hetkellä pelataan vihreällä palikalla, Jamesilla, ja haluaa vaihtaa liilaan palikkaan, Sarahiin, ja painaa vahingossa väärää nappia, joutuu käymään turhaa vaihtamista. Ruutu pomppii kuin kenguru. Itselläni oli jotenkin outo fiksaatio, että painoin vain R1-näppäintä ja kävin aina kaikki hahmot läpi löytääkseni oikean. En tiedä oliko muilla tätä ongelmaa vai onko se vain omaa tyhmyyttäni. Veikkaan viimeisintä vaihtoehtoa.

Tällä hetkellä pelataan Jamesilla, muut kuvan palikat ovat Thomas (punainen oikealla) ja John (keltainen vasemmalla)

Pelistä kuitenkin saisi myös hyvin filosofisen aiheen mietittäväksi. Kun pääsin pelin läpi, aloin pohtimaan, että voisiko pelin jotenkin soveltaa myös oikeaan elämään. Jokaisella ihmisellä on jokin tarkoitus ja jos osaa hyödyntää omia vahvuuksiaan, pystyy auttamaan myös muita. On hyvä tietää oma paikkansa maailmassa, koska vain siten pääsee tavoitteeseen eli kentän loppuun. Yksinkin pärjää, mutta ystävien avulla pääsee sitäkin pidemmälle.

Ehkä pelinluoja ei ajatellut noin pitkälle peliä tehdessään, mutta itse aloin miettimään moisia asioita. Peli on siis ollut hyvä, jos sitä on jäänyt pohtimaan pelaamisen jälkeenkin. Suosittelen ehdottomasti kaikille Thomas was Alonea. Pikkupulmia ja tasohyppelyitä, ihan niin kuin ennen vanhaan.

Joskus itsellänikin on sama fiilis

Liikaa aloittamattomia pelejä

Kahden viikon kesälomani meni niin, että hujahti ja nyt olen pari päivää saikulla. Katselin pelihyllyäni ja totesin, että siellä on ihan mukavasti pelejä. Silmääni kuitenkin pisti etenkin ne pelit, joita en ole vieläkään edes aloittanut.

Tässä ne kaikki ovat

En ole vain ehtinyt aloittaa mitään peliä, koska haluaisin keskittyä siihen täysillä ja haluaisin siihen tarpeeksi aikaa, jotta voisin nauttia pelaamisesta. Jotenkin en vain ole löytänyt aikaa, vaikka juuri olin lomalla. Silloinkin kun olin lomalla, mietin enimmäkseen, että mitä pakkaisin Kreetan matkalle mukaan. Pelasin lähinnä Minecraftia, koska löysin tukikohtani läheltä hyvin rikkaan kaivoksen. En ehkä koskaan ole omistanut niin paljoa timantteja.
Mutta niin, vaikka ennen töitä tai töiden jälkeen olisikin aikaa pelata, en ole niin innostunut siitä, koska tiedän, ettei minulla ole niin paljon aikaa paneutuakseni peliin. Siksi olen pelannut pelejä, joita olen jo aikaisemmin pelannut.

Tai sitten minulla on liikaa aloittamattomia pelejä, etten tiedä mistä aloittaa. En edes muista kuinka kauan tuo Metal Gear Solid 4: Guns of Patriots on ollut hyllyssäni. Varmaan kaksi tai jopa kolme vuotta. Tiedän pelistä sen verran, että siinä on hyvin paljon ja hyvin pitkiä välikohtauksia eli tarvitsisin sen pelaamiseen paljon aikaa. GTA IV:n kanssa on sama tilanne, mutta siinä on vain niin laaja maailma. Olen vain ostanut kaupoista pelejä, kun huomaan niiden olevan alennuksessa sen pidemmälle ajattelematta.

Silti jokin pieni ääni sisälläni on lähiaikoina kertonut, että pitäisi palata vanhoihin peleihin. Mieleni on tehnyt pelata Heavy Rain uudestaan läpi ja myös voisin palata Infamous 2:n maailmaan. Kuitenkin tekisi mieli myös pelata The Last of us vielä kerran, mutta vaikeammalla vaikeusasteella. Juttelin myös poikaystäväni kanssa Beyond: Two soulsista ja että voisimme pelata sitä joku viikonloppu. Lupasin hänelle myös, että korkkaisimme Deus Ex: Human revolutionin yhdessä...

Välillä pelaaminenkin voi olla vaikeaa.

Turhat pelot

Viikko sitten me haettiin mun poikaystävän kanssa se pikkuinen kissa tänne. Matkan aikana se huusi aika paljon, mutta varmaan siksi, koska se ei ennen ole ollu auton kyydissä tai kantokopassa. Kotona se alkoi tutkia paikkoja innokaasti, mutta Sulolle se machoili minkä kerkesi. Suloa kiinnosti pikkuinen, mutta se pikkuinen ei aluksi välittänyt Sulosta. Samana päivänä päätettiin, että me pidetään pikkuisen entisen omistajan antama nimi, Taka.

Aluksi ongelma oli siinä, ettei Taka osannut oikein käydä kissavessassa. Sen entisessä kodissa käytettiin niitä ihme puulastuja, eikä Taka oikein tajunnut, että täällä käytetään hiekkaa. Se siis lorotteli vähän minne sattui. Kuitenkin seuraavana päivänä se alkoi käyttää hiekkalaatikkoa varmasti Sulon opastuksella
Toinen ongelma oli oksentelu. En vieläkään oo varma, mistä se johtui, mutta Taka oksensi muistaakseni kolme kertaa yön aikana. Sen jälkeen se ei hirveämmin ole oksennellut.

Sulo on ottanut isoveljen roolinsa hyvin. Se leikkii Takan kanssa, mutta välillä vähän liian kovakouraisesti. Olen huomioinut myös Suloa, mutta Taka vaikeuttaa hommaa, koska hän seuraa mua. Kyllä Sulo kömpii edelleen syliin ja toivottaa hyvää huomenta, mutta hän on vähän varovaisempi Takan takia. Se vähän harmittaa, kun Sulo ei oo täysin oma itsensä, mutta kyllä se tottuu.

Mutta kyllä toi Taka osaa olla kunnon riiviö: nytkin se koko ajan kävelee tän näppäimistön päältä ja on kimpussa. Mulla on nyt yövuoroviikko meneillään ja kummatkaan kissat ei antanu mun nukkua. Toinen sukeltaa peiton alle ja raapii jalkoja ja toinen raapii ovea ja huutaa. Yritin pelata Pleikkaria, mutta Taka tulee mun naaman eteen huutamaan huomiota ja järsii mun sormia tai ohjainta. Äsken se maisto taas mun sormea. Eilen töihin lähtiessäni Taka hyppäs mun reiteen kiinni, koska mun kuulokkeiden piuha heilu kivasti. Kaikki mikä heiluu, pitää tappaa.

Now kiss it

Tietysti Taka osaa olla myös tosi ihana. Se kömpii mun massun päälle nukkumaan aina välillä. Se on myös tosi leikkisä ja sen kiipeilyä raapimapuussa on hauskaa kateltavaa. Taka tuli tänään suihkuun mun kanssa ja ilmeisesti se ei ennen oo ollu suihkussa, koska se silmät lautasen kokosina katteli mua. Kyllä mä myös odotan sitä, että se kasvaa, koska usein pelkään astuvani ton päälle, kun se on niin pieni. Siitä tuleekin varmaan Suloa isompi poika.

Isompi poika ku tää

Pelikuulokkeet! (vihdoinkin....)

Olen hyvin pitkään halunnut pelikuulokkeita, mutten ole oikeastaan koskaan saanut aikaiseksi ostaa niitä. Menin spontaanisti Giganttiin poikaystäväni kanssa ja siellä pelejä selaillessamme, päätin mennä katsomaan ja kokeilemaan pelikuulokkeita. En tiennyt mitkä ovat hyvät ja mitkä ei, mutta päätin silti ostaa ja koin niiden olevan hyvät.

Ostamani kuulokkeet ovat Turtle Beachin Earforce PX21:t. Lukioaikoinani eräs kaverini suositteli minulle Turtle Beachin kuulokkeita ja olen ollut näihin hyvin tyytyväiset. Kuulokkeet istuvat hyvin korviin, mikkiä pystyy väännellä ja kuulokkeet sopivat myös Xbox 360:n ja PC:n kanssa. Hintakin oli vain 69 €.

Kokeilin peliä kahden pelin kanssa:

Kingdom Hearts: Birth by sleep Final Mix
Taistelut tuntuvat vieläkin intensiivisemmiltä kuulokkeiden kanssa. Musiikit ja efektit kuulostavat niin paljon paremmilta. Pelin taustaäänet, kuten hammasrattaat, kulkevat hienosti pelin mukana. Eräässä kohdassa pitää kulkea hammasrattaiden päällä ja rattaiden äänet kulkevat todenmukaisesti: ääni vaimenee kun menee kauemmas ja jos rattaan keskikohta on pelihahmon vasemmalla puolella, ääni keskittyy enemmän vasempaan korvaan. Monet viholliset on helpompi hahmottaa juuri tämän ominaisuuden takia. Suosittelen kuulokkeita Kingdom Hearts-sarjalle!

The Wolf among us: Episode 2: Smoke and mirrors
Pelin musiikkeihin keskittyy enemmän kuulokkeiden kanssa, koska ne jotenkin hukkuvat muiden äänien sekaan ilman kuulokkeita. Bigbyn ja muiden äänet tulevat paremmin esiin. Myös pienet taustaäänet kuuluvat kuulokkeiden avulla. Kaikki rikkimenevä kuulostaa paljon paremmalta kuulokkeiden kanssa (tässä pelissä niitä on suhteellisen paljon). Tässä pelissä kuulokkeet ovat ihan hyvät, muttei niin hyvät kuin Birth by sleepissä.

Vaihteeksi kissa-asiaa

Tällä kertaa kirjoitan ihan puhekielellä, koska jotenkin pitää jossain päästä purkautumaan tästä aiheesta.

Elikkäs, oon jo pitkän aikaa, eli suunnilleen siitä asti kun muutin omaan kämppään, ettinyt Sulolle kissakaveria. Hesystä ei oo tullu vastaan sopivaa ja netistäkin sain yhet pakit ja moni ihminen ei edes vastannut. Nyt kuitenkin suunnitelmaan tuli muutos, koska nyt mulle on varattu pieni kissanpentu Helsingin Vuosaaresta. Kävin kattomassa sitä ja se on aivan ihana. Otin pennusta, ja sen veljestä, muutamia kuvia kännykällä, mutta ne on aika huonoja, joten yritin etsiä Googlesta mahdollisimman matchaavaa kuvaa.

Siitä varmaan isompana tulee jotakuinkin ton näkönen

Kissa on siis scottish fold eli tunnetummin luppakorvakissa. Vaikka se on ihan oma rotunsa, se ei ole ainakaan Suomessa näyttelykissa. Venäjällä ja Virossa niitä voi tavata näyttelyissä. Työkaverini perheellä on scottish fold ja mieluusti halusin saman rotuisen, koska ne ovat söpöjä. Ja sitten tärppäsi.

Ongelma ei suinkaan ole se, että se on tämä kyseinen rotu, vaan siinä, että se on toinen täysin oma kissa. Tässä muutaman päivän ajan kun oon viettäny aikaa Sulon kanssa, mua on ruvennu hirveesti pelottamaan, että mitä meille kahelle käy. Sulo seuraa mua kotona joka paikkaan, se jopa tulee suihkuun mun kanssa (okei, yleensä siellä se vaan tuijottaa tosi häiritsevästi). Mitä jos Sulosta tulee hirveän mustasukkainen ja käy sen pikkusen kimppuun? En tiedä kumpi mua pelottaa enemmän, se, että annan Sulolle liian vähän aikaa, kun se pikkunen tulee vai se, että, jätän melkeinpä sen pikkusen huomiotta.

Tää sama tilanne on käyny ennenkin, itseasiassa silloin kun Sulo tuli. Meillä oli (ja on vieläkin, äitin luona) silloin Vieno-kissa - se iso valkoinen, josta on kuva mun ekassa blogitekstissä - ja pelkäsin, mitä meijän suhteelle käy, kun toi Kebaba tuli. Muistan sen, että aluks kaikki huomio meni Suloon, etenkin kun se annettiin meille liian aikasin ja se oli aika huonossa kunnossa. Ajan myötä se sitten helpottu ja pystyin antamaan Vienollekin huomiota taas tavalliseen tapaan.

Tää kuva on otettu melkeinpä heti kun Sulo tuli meille. Pikkunen rääpäle

En tiedä miks tää muka tuntuu olevan ihan eri tilanne. Täähän on just ihan samanlainen. Mutta silti mua pelottaa, ettei Sulo hyväksy sitä pikkusta ja että se sitten loppujen lopuks ei enää tykkäis musta. Toi kuulostaa niin lapselliselta, mutta se oikeesti pelottaa mua. Sulo on tavallaan eka kissa, joka on mun ja en haluais riskeerata sitä. Mutta Sulo kummiskin tarvii sen kissakaverin, koska se ei tykkää olla yksin kotona ja siitä tulee tosi levoton.
Oon kummiskin tosi pitkään ettiny Sulolle kaveria ja nyt en aio sanoa ei tolle pikkuselle. Mä tiedän, että mua kaduttais hirveesti, jos mä en nyt tarttuis tilaisuuteen. Joskus mä toivon, että kissat oikeesti ymmärtäis, mitä me ihmiset puhutaan niille, koska mä mieleuusti vaan selittäisin tän tilanteen Sulolle ja se tajuais. Mut ei kaikki oo niin yksinkertasta. Mä kyllä aion tehdä kaikkeni, että se pikkuinen sopeutuu tänne ja että siitä ja Sulosta tulis hyvät ystävät. Sitten kun se tulee tänne, laitan muutamia kuvia tänne ja kerron, miten sillä on menny.

Kesken jääneet pelit

Yleensä pelaan kaikki pelit loppuun, olivat ne kuinka ärsyttäviä tai vaiketa tahansa. Silti niitä pelejä on kertynyt, jotka ovat syystä tai toisesta jääneet kesken. Tässä listaan muutaman.

Kingdom Hearts: Chain of memories (PS3)
Noh, tästä tein kokonaisen kirjoituksen, joten enpä tuhlaa tähän enempää tekstiä.
Tekstin voit lukea tästä

Never again

Naruto: Uzumaki chronicles (PS2)
Minulla ja veljelläni oli kauhea Naruto-buumi joskus vuonna 2009. Näin Jumbon Prismassa Naruto-pelin, joka maksoi vain 9,95 €, joten ostin sen. Peli paljastui hyvin hyvin huonoksi. Se kismitti, koska silloin olin vaivalla ansaitun viikkorahani melkeinpä heittänyt suoraan roskiin. Pelasin peliä muistaakseni vain kaksi kertaa.

Riistoa

Metal Gear Solid: Peace Walker (PS3)
Tämä peli tulee Metal Gear Solid HD Collectionissa ja itse en ollut koskaan pelannut sitä, koska peli oli tehty PSP:lle. Heti kun aloitin pelin, tuli olo, että peli oli tehty vain rahastuksena. Se jatkaa Big Bossin tarinaa heti Snake Eaterin jälkeen, mutta se olisi hyvinkin voinut olla olematta. Kokeilin peliä vain kerran.

Välinäytöt ovat myös oudon näköisiä, etenkin kun vertaa muihin MGS-peleihin

Dark Mist (PS3)
Olin katsellut tätä peliä PSN:ssä, kunnes keräsin rahat kasaan ja ostin sen. Petyin karvaasti pelin paljastuessa huonoksi. Pelin alussa on muutaman sivun pituinen tarina, jonka lukee mielellään, mutta sen lisäksi pitää itse opetella, miten peliä pelataan. Henkilökohtaisesti pidän enemmän peleistä, jossa opitaan pelaamaan samalla kun pelaa. Tässä pelissä oli vielä kauhean monen sivun pituinen lässytys, miten pelaat. Kokeilin peliä kerran ja poistin sen sitten heti.

Saattaa näyttää siistiltä, mutta sitä se ei ole

 

 

Arvostelussa: Bioshock (PS3)

 

Yleensä selailen Playstation Networkin antimia ihan muuten vain, vaikka minulla ei olisikaan rahaa. Alelaarista löysin Bioshockin hintaan 3,45 €. Vilkaisin lompakkoani ja rahaa löytyi tarpeeksi. Niinpä ostin ja latasin pelin.

En oikeastaan tiennyt Bioshockista mitään, paitsi sen, että ilmestyessään se oli hyvin suosittu ja se ansaitsi Playstation 3 Essentials-arvonimen. Poikaystäväni oli katsonut pelin playthrough:n, joten hän tiesi pelin juonen ennestään. Olen keskustellut pelistä paljon myös työkaverini kanssa.

Peli alkaa hyvin iskevästi: nimetön päähenkilö on joutunut lentokoneonnettomuuteen ja sieltä hän ui läheiseen torniin, josta pääsee Raptureen, vedenalaiseen kaupunkiin. Rapturessa ei kuitenkaan kaikki ole niin hyvin, kuin kaupungin rakentaja Andrew Ryan kuvitteli.
Peli alkaa iskevästi juuri sen takia, että alussa näytetään parin minuutin pituinen välinäytös ja sen jälkeen pääseekin heti pelaamaan. Monet eivät jaksa katsoa välianimaatioita, vaan haluavat suoraan toimintaan. Itse kyllä sinnikkäästi katson kaikki välianimaatiot, mutta joissakin peleissä on hyvä päästä suoraan pelaamaan. Bioshockissa tämä sopii pelin tyyliin, koska välianimaatioita ei erityisemmin ole tai jos on, ne ovat lyhyitä.

Bioshock ei ole tyypillinen räiskintäpeli, koska pelihahmolla on erityisiä voimia, jotka hän saa EVE-nimisestä ruiskeesta. Erityisvoimia on monenlaisia, mutta heti aluksi saa sähkövoiman, jolla pääosin pysäytetään hetkeksi viholliset. Erityisvoimia saa parannettua ja ostettua lisää ADAM-nimisellä aineella, jota saa Little Sistereistä. Homma ei kuitenkaan ole niin helppo, koska Little sisteriin pääsee käsiksi vain Big Daddyn kautta.

Näin by the way, Little sistersit kutsuvat Big Daddyja Mr. Bubbleiksi

Vaikka Bioshock alkoikin hyvin vakuuttavasti, yksi seikka melkein sai minut lopettamaan pelin pelaamisen. Nimittäin kissat. Ne eivät ole pelissä eläviä, mutta mielestäni oli hyvin kurjaa löytää kuollut kissa makaamassa tuolin takana. En pidä elokuvista tai peleistä, joissa kissoja satutetaan tai ne ovat kuolleita. Silloin tekee aina mieli halata Suloa, ihan vain helpottaakseni omaa oloani. Tiedän, että ne ovat vain elokuvia ja pelejä, mutta silti... Kissat ovat kissoja. Jouduin kysymään poikaystävältäni, työkaveriltani ja jopa poikaystäväni kaverilta, että onko pelissä luvassa vielä kauheampia kohtauksia, missä kissoja on, mutta onnekseni sain sellaisen vastauksen, että pystyin suht hyvillä mielin jatkamaan pelin pelaamista (silti oli ikävää nähdä niitä kuolleita kissoja).

Peliyhtiö on ollut hyvin julma: Kuolleet eläimet ovat nimenomaan kissoja

Mielestäni pelin alku oli tylsä ja yhdessä vaiheessa melkein lopetin pelaamisen kokonaan. Kunhan vaan sinnikkäästi jaksaa pelata alun, niin loppua kohden ei malttaisi lopettaa pelaamista.
Huono puoli pelissä on tasojen vaikeaselkoisuus. Joskus saatoin pyöriä ympyrää hyvin kauan, koska maisemat ovat niin samannäköisiä, etten tunnistanut enää, mistä tulin.
Toinen pelin huono puoli on tavaroiden rajallisuus. Se ei haittaa, että voi kantaa tietyn verran EVE-ruiskeita, luoteja ja ensiapupakkauksia, mutta se haittaa, kun lompakon tilavuutta rajoitetaan. Lompakossa pystyy kantamaan 500 dollaria kerrallaan, enempää ei mahdu. Far Cry 3-pelin kanssa oli samainen ongelma, että jos lompakko tulee täyteen, pitää mennä lähimpään kauppaan törsäämään rahojaan. Mielestäni tämä on hyvin ärsyttävää. Juttelin asiasta työkaverini kanssa ja totesimme, että oikeassa elämässä ei olisi yhtään huono asia, jos lompakko pursuaisi rahaa ja pitäisi mennä kauppaan törsäämään rahojaan.

Tarina oli mielestäni hyvin mielenkiintoinen, eikä se oikeastaan kauheammin kertonut mistään mitään. Omalle mielikuvitukselle jäi siis paljon pohdittavaa. En oikeastaan tiedä mitään Bioshock 2:sta enkä Infinitestä, mutta kuulemma ne avaavat ykköstä paljon enemmän. Eli siis pitää tarttua jälleen kerran ohjaimeen ja pelata. Se ei kyllä haittaa ollenkaan.

Game Masters Exhibition

Kävin ystäväni luona Skotlannissa pääsiäisenä ja menimme Skotlannin museoon. Pääsy oli ilmainen, mutta siellä oli eräs maksullinen näyttely, johon menimme. Game Masters Exhibition on jokaisen pelaajan unelma, koska siellä oli klassikkopelejä jotakuinkin 100 kpl, mitä pystyi vapaasti pelaamaan. Ikävä kyllä näyttelyssä ei pystynyt kuvaamaan, joten minulla ei ole ollenkaan kuvamateriaalia.

Tässä ystäväni esittelee näyttelyn mainosta

Näyttely oli hienosti tehty, koska näyttelyn läpi kulkiessaan pystyi näkemään pelien ja pelikonsolien kehityksen. Myös tunnetuimmista pelintekijöistä oli seinillä pientä nippelitietoa. Joidenkin pelien konseptitaidetta pystyi myös ihailemaan seinillä.
Heti kun astui näyttelyyn, seisoivat arcadekoneet ylväinä odottamassa peluuta. Emme oikeastaan pelanneet kuin kahta arcadepeliä, koska jonoa oli hyvin paljon. Klassiset Pacman ja Donkey Kong olivat tupaten täynnä ihmisiä. Pelasimme Tower of Druagaa, Defenderiä ja ja Reactoria. Pakko sanoa, että kaikki olivat hyvin vaikeita. En ole selkeästi viettänyt aikaa arcadekoneiden kanssa.

Seuraavaksi siirryimme Nintendo DS-pöytään, jossa pelasin Super Mario 3D Landia ja ystäväni pelasi Super Mario 3D:tä. En oikeastaan kinnittänyt huomiota muihin peleihin, mitä pöydällä oli.
Jostain kumman syystä olen halunnut Nintendo DS:n, lähestulkoon siitä asti, kun se tuli. Nyt minulla olisi jopa varaa konsoliin, mutta en vain ole saanut aikaiseksi ostaa sitä (käsikonsoli olisi muutenkin ollut hyvin kova sana lennoilla ja lennonvaihdoilla).

Siirryimme Sega Mega Driven pariin, koska bongasimme sen olevan vapaana. Pelasin Sonic the Hedgehog 2:sta ja ystäväni pelin ensimmäistä osaa. Olin oikeastaan pelannut joskus samaa peliä, kun olin pieni. Minulla on siitä hyvin hämärä muistikuva, mutta en yhtään muista missä tai milloin sitä pelasin. Muistan vain kuinka kamalaa oli, kun piti mahdollisimman nopeasti liikkua, ettei vaaleanpunainen vesi hukuttaisi.


Singstar-koppi vapautui pian Sonicin jälkeen ja lauloimme ystäväni kanssa California-kappaleen.
Siis tämän.

Hyvin monet pelit olivat varattuina, mutta pienen odottelun jälkeen Frequency-peli PS2:lle vapautui. En oikeastaan saanut siitä ihan kaikkea irti, koska lähellä pauhasi tanssipelin musiikki, enkä kuullut pelaamaani pelin musiikkia. Se oli hyvin sääli, koska peli oli ennestään minulle tuntematon.

Astuimme tietokonepelien ihmeelliseen maailmaan ja itse yritin pelata ensimmäistä Deus Ex:iä, mutta se oli oikeastaan hyvin vaikeaa. Tietysti kaikkien pelien vieressä oli ohjeet, miten peliä pelataan, mutta en aina jaksanut lukea niitä.
Pelasimme myös joitakin random klikkailupelejä, mutta emme viihtyneet niissä kauaa.

Löysin yllättävän pelin nimeltä Blueberry Garden. Mielestäni se oli persoonallisesti toteutettu ja sen kontrollit olivat hyvin helpot. Olisin mielelläni jäänyt pidemmäksikin aikaa sen pariin, mutta vieressä oleva peli vapautui, jota olimme ystäväni kanssa jo tovin kytänneet.
Kyseessä oli Alien Hominid-peli, jota me molemmat olimme pelanneet työkaverini luona joskus monia vuosia sitten. Tietysti näyttelyssä oli esitteillä lapsille suunnattu versio, eli veren sijaan kukkia lensi pahiksista. Tavallaan se oli hyvin hauskan näköistä.


Aivan näyttelyn kulmassa oli kaksi NaNa-OnSha-peliyhtiön peliä, joista en ollut oikeastaan kumpaakaan pelannut. Toinen oli PaRappa the rapper ja toinen Vid-Ribbon. Olen pelannut UmLammerJammya, mikä on PaRapan eräänlainen jatko-osa, mutta Vid-Ribbonista en ollut kuullutkaan. Molemmat ovat hyvin rytmikeskeisiä pelejä, joissa pitää painaa nappia tietyssä kohtaa, ei hetkeäkään aikasemmin eikä liian myöhäänkään. Vid-Ribbon oli hullun vaikea, mutta haluaisin silti perehtyä siihen enemmänkin. PaRappakin on vaikea, mutta pidän hyvin paljon pelin musiikeista.

Tietysti suomalaisina menimme pelaamaan pari kenttää Angry Birdsiä. Seinällä oli iso kosketusnäytöllinen televisio, joita näpyttelimme vuorotellen.

Myös maininnan arvoisia pelejä ovat Machinarium (PC) ja Nights into dreams (Sega Saturn).
Tietääkseni Sega Saturn ei koskaan ilmestynyt, mutta voin olla hyvinkin väärässä tämän asian suhteen.

Emme ehtineet kaikkia pelejä pelaamaan, mikä tietysti harmitti, koska tarjolla oli paljon pelejä, joita olen pitkään halunnut kokeilla. Esimerkiksi: Brutal Legend, Disney Epic Mickey, Castle Crashers ja Child of Eden. Myös monet itselleni tuntemattomat pelit olisivat houkuttaneet, mutta jonot olivat niin pitkät, että jatkoimme kierrosta ilman sen kummempia mukinoita. 

Nautin kuitenkin näyttelystä, en olisi ikinä kuvitellut, että pääsisin mihinkään näin ainutlaatuiseen tapahtumaan. Oli todella sääli ettei näyttelyssä saanut kuvata, koska välillä minusta tuntuu kuin olisin ollut unessa. Onneksi minulla on pääsylippu muistona ja kirja, jonka ostin näyttelyn kaupasta. Jos minulla olisi ollut enemmän rahaa, olisin ostanut koko kaupan tyhjäksi, siellä oli niin paljon kaikkea hienoa. Mutta tyydyin kirjaan ja paitaan, jonka ostin poikaystävälleni tulijaiseksi.

Sulo esittelee hienon pimeässä hohtavan paidan

ja hienon kirjan, jota jo hieman aloittelin

Tässä vielä luettelo peleistä, joita näyttelyssä pystyi pelata
http://www.nms.ac.uk/national-museum-of-scotland/whats-on/game-masters/playable-games/  

Nyt kun katson tarkemmin tuota listaa, alkaa kismittämään, etten pelannut kaikkia pelejä. No, aina ei voi voittaa. 

Arvostelussa: Heavy Rain (PS3)

Mainitsin Pelaaminen kolmivuorotyössä-tekstissäni siitä, että pidin Heavy Rain-viikonlopun poikaystäväni kanssa. Olin ostanut pelin viime syyskuussa, mutta koska työsuhteeni oli silloin katkeamaton kolmivuorotyö, oli lähes mahdotonta löytää sopivaa aukkoa viettää viikonloppua pelaten. Onneksi työsuhteeni muuttui katkeavaksi (eli teen "normaalisti" maanantaista perjantaihin töitä, viikonloput ovat vapaat) ja pidimme Heavy Rain-viikonlopun joulukuun alussa.

Olin kuullut paljon hyvää Heavy Rainista ja tiesinkin pelistä sen pääjuonen ja sen, että hahmoja on neljä. En oikeastaan mitään muuta tiennyt. Olen pelannut Beyond: Two soulsin jo monta kertaa läpi, eli tiesin jo etukäteen, minkälaisia pelejä Quantic Dream tekee. Odotukseni olivat korkealla Heavy Rainin suhteen.

Heavy Rainin prologi kertoo Ethan Marsin perheidyllistä. Hänen vanhimmallaan pojalla, Jasonilla, on kymmenvuotissyntymäpäivät ja koko perhe pitää sen vuoksi isot juhlat. Kaikki näyttäisi olevan hyvin.
Seuraavassa kohtauksessa Ethan menee vaimonsa ja kahden pojansa kanssa ostoskeskukseen. Ethanin vaimo Grace menee ostamaan heidän nuorimmaisensa Shaunin kanssa uusia kenkiä ja he jättävät Jasonin isänsä kanssa odottamaan kaupan ulkopuolelle. Ethan herpaantuu hetkeksi ja huomaa Jasonin kadonneen. Pitkän etsinnän jälkeen Ethan huomaa poikansa olevan ostoskeskuksen ulkopuolella, tien toisella puolella. Jason juoksee isäänsä vastaan, mutta jää auton alle. Tämän jälkeen se kunnon pelaaminen alkaa.

He odottivat kiltisti, kunnes Jason-perkele meni yksin dalsimaan

Epilogi siis vain pohjustaa pääjuonta, koska tavallaan Jasonin kuolema ei liity pääjuoneen (niin kamalalta kuin se kuulostaakin). Pelin pääjuonena on siis pelastaa Shaun, joka on tullut mystisen origamitappajan sieppaamaksi. Mutta esittelen ensin pelin neljä päähenkilöä:
Tietysti Ethan Mars, Shaunin isä, on yksi pelattavista hahmoista. Origamitappaja on jättänyt Ethanille viisi origamia, joissa on viisi erilaista tehtävää. Tehtävän suoritettua, Ethan saa aina muutaman kirjaimen lisää, saadakseen tietää Shaunin olinpaikan.
Madison Paige on 27-vuotias toimittaja, joka kärsii unettomuudesta. Hän haluaa itse selvittää origamitappajan henkilöllisyyden kirjoittaakseen uuden menestyskirjansa.
Scott Shelby on vanhahko yksityisetsivä, joka on jo kaksi vuotta tutkinut origamitappajan tapausta.
Norman Jayden on FBI:n profiloija, joka on tullut Washingtonista asti selvittämään origamitappajan identiteettia ja mahdollisia motiiveja.

Oikealta vasemmalle: Norman, Madison, Ethan ja Scott

Koska päähenkilöitä on neljä, jokaisen tarinaan keskitytään aina pikkuhiljaa. Alussa pelataan paljon Ethanilla, mutta myöhemmin muilla hahmoilla pelataan enemmän. Itse henkilökohtaisesti pidin juuri Ethanilla pelaamisesta, mutta myös Madisonilla oli mukava pelata. Näin Madisonista puheenollen, olin hyvin yllättynyt, ettei hänen rintojaan sensuroitu mitenkään. Toisaalta oli hyvin kiusallista pelata kohtausta poikaystäväni kanssa, kun pelihahmolla on rinnat paljaana.

Aluksi mietin, mikä virka muilla hahmoilla tarinassa on, mutta se pikkuhiljaa valkeni minullekin. Kaikkien tarinat nitoutuvat jollain tavalla yhteen ja kaikki liittyvät jollain tavalla Shauniin ja origamitappajaan.

Pidin pelistä hyvin paljon. Tarinassa oli hieno juonenkäänne, joka lisäsi pelin jännittävyyttä ja kiinnostavuutta. Tarina oli muutenkin hyvin mielenkiintoinen.
Quantic Dreamin peleissä on tullut selkeä teema, joka on se, että jokainen päätös vaikuttaa pelin lopputulokseen. Olen nähnyt jotakuinkin neljä täysin erilaista loppua Heavy Rainista ja vielä olisi paljon enemmän näkemättä. Peliä voi pelata niin monella eri tavalla. Olen puhunut työkaverini kanssa pelistä ja puhuimme juuri siitä, miten erilailla olemme peliä pelanneet. Kuulin häneltä niin monia uusia mahdollisuuksia, joita ei omaan mieleeni edes tullutkaan. Siksi peli pitää pelata moneen otteeseen läpi, jotta näkee ja kokee mahdollisimman paljon.



Mutta. Yksi huono puoli pelissä kyllä oli. Tai oikeastaan kolme. Ensimmäinen on se, että kun haluaa hahmolla liikkua, pitää painaa R2-näppäintä pohjassa. Oma etusormeni oli kyllä aivan nuutunut pelaamisen jälkeen. Ja tietysti pelissä on paljon kohtauksia, joissa pitää hahmolla liikkua paikasta toiseen.
Toinen huono puoli on niin sanotut quick time eventit eli nappeja pitää painaa nopeasti tietyn ajan sisällä. Tietysti se on pelaajakohtaista, mutta itseäni aina alkaa kauheasti jännittää, kun pitäisi tehdä jotain nopeasti. Koska myös jokainen moka vaikuttaa lopputulokseen. Pelissä on myös kohtauksia, joissa pitää painaa montaa nappia samaa aikaa. Omat sormeni eivät aina taipuneet siihen ja joitakin kohtauksia en ole päässyt läpi täydellisesti. Näistä kolmesta seikasta tulee pientä miinusta.

Tässä esimerkki quick time eventistä

Heavy Rain on kyllä ansainnut päästä Playstationin Essentials-kokoelmaan. Se on yksi hienoimmista peleistä, mitä olen pelannut. Suosittelen sitä todellakin kaikille, etenkin niille, jotka ovat aikaisemmin pelanneet Quantic Dreamin pelejä. Ja vaikka ei olisi, pelissä on hyvät selostukset, miten peliä pelataan.

Esittelyssä: Odin Sphere

Mainitsin tästä pelistä tekstissäni Pelit, joihin palaan aina uudelleen ja eräs hyvä ystäväni kyseli tästä pelistä. En oikeastaan ihmetellyt, miksi hän ei ole kullut kyseisestä pelistä, koska jostain kumman syystä se ei ole tullut erityisemmin ihmisten tietouteen. Siispä otin tehtäväkseni esitellä pelin teille, hyvät lukijat.

Odin Sphere on Vanillawaren kehittämä ja Atluksen julkaisema PS2-peli. Peli julkaistiin vuonna 2007, mutta Square Enix julkaisi saman pelin Euroopassa vuotta myöhemmin.
Itse löysin pelin sattumalta. Olin selailemassa Kodin Ykkösen pelitarjouksia ja sen kautta löysin Odin Spheren. Toivoin peliä joululahjaksi ja myös sain sen.

Heti ensimmäiseksi kiinnitin huomiota siihen, miten kauniisti peli on toteutettu. Pelihahmot ovat kauniin värisiä ja näköisiä sekä musiikki on jotain aivan käsittämättömän upeaa. Aina kun kuulen Odin Spheren tunnusmusiikin, ihoni menee kananlihalle. Vaikka peli on kaksiuloitteinen, se ei ainakaan minua haitannut yhtään, se vain sopii pelin tyyliin.

Tässä näkyy pelikuvaa, hienosti tehty koko peli

Ne, ketkä pitävät Kingdom Heartsista, pitävät takulla myös Odin Spheresta. Asiaan voi tosiaan vaikuttaa se, että molemmilla peleillä on sama julkaisija. Suosittelen peliä myös niille, jotka ovat kiinnostuneet norjalaisesta mytologiasta, koska pelistä löytyy paljon vaikutteita siitä (varmaan sen huomasi jo nimestä).

Rakastuin Odin Spheressä sen tarinaan. Se ei ole monimutkainen, mutta se jaksaa pitää mielenkiintoa yllä. Pelissä pelataan viidellä hahmolla ja kaikki tarinat nitoutuvat jollain tavalla yhteen. Mutta koko pelin juonena on se, että nämä viisi sankaria yrittävät estää ennustuksen, jossa kerrotaan maailman tuhoutumisesta.
Peli on jaettu seitsemään kirjaan, joista viidessä ensimmäisessä kerrotaan päähenkilöiden tarinat. Päähenkilöt tosiaan ovat Gwendolyn, Odinin toiseksi nuorin tytär, Cornelius, Titanian prinssi, Mercedes, keijuvaltakunnan tuleva kuningatar, Oswald, Varjo ritari ja Velvet, tuhoutuneen Valentinen prinsessa. 

Vasemmalta oikealle: Gwendolyn, Velvet, Oswald, Mercedes ja Cornelius

Kaikilla päähenkilöillä on Psypher-niminen ase, joka pystyy imemään itseenä energiaa ja pystyy siten kehittymään ja vahvistumaan. Gwendolynillä on keihäs, Oswaldilla ja Corneliuksella on miekka, Mercedeksellä on varsijuosi ja Velvetillä on ketjut.
Henkilökohtaisesti pidän eniten Mercedeksestä, koska hänen aseensa eroaa muista huomattavasti. Myös hänen tarinansa on mielenkiintoisempi kuin muiden, mutta se on vain oma henkilökohtainen mielipiteeni.

Pelissä on kahdeksan eri tasoa ja jokaisessa tasossa on omat vihollisensa ja haasteensa. Esimerkiksi, vuoritasossa on niin kylmä, että hahmo menettää elämää, ellei hän juo lämmittävää juomaa. Kaikki hahmot eivät käy kaikissa tasoissa, esimerkiksi Gwendolynia ei nähdä Titaniassa. Sen sijaan kaikki muut hahmot käyvät Titaniassa. Oma henkilökohtainen inhokkitasoni on Alamaailma (Netherworld). En pidä tason vihollisista, musiikki on ärsyttävää ja muutenkin taso on jotenkin tunnelmaltaakin inhottava.

Kuvasta näkyy pelin kaikki tasot.

Suosittelen peliä silti kaikille, jotka pitävät fantasiapeleistä. Peliä ei oikeastaan myydä tavallisissa pelikaupoissa, tai ainakaan en ole vielä toistaiseksi nähnyt. Netistä tilaamalla pelin saa varmasti ja helposti.

Pelaaminen kolmivuorotyössä

Olen tottunut pelaamaan milloin haluan, kellonajasta ja päivästä riippumatta. Opiskeluaikoina oli paljon helpompi pelata, koska koulu loppui viimeistään neljältä ja nukkumaan pystyi menemään vasta kahdeltatoista. Aikaa siis riitti pelaamiseen ja yleensä lukujärjestys pysyi lähes aina samana.

Työelämässä tämä kaikki on muuttunut, etenkin kun on kolmivuorotyö (eli teen aamu-, ilta- ja yövuoroa). En aina pysty tai ehdi pelaamaan, vaikka haluaisin. Viikonloput vietän aina poikaystäväni kanssa, enkä silloin ehdi pelata mitään erityisempiä pelejä. Oikeastaan pelaan paljon Minecraftia poikaystäväni kanssa ja kerran pidimme Heavy Rain-viikonlopun. En kuitenkaan kehtaa kauheasti pelata, kun poikaystäväni on käymässä luonani, koska me muutenkin näemme pääosin viikonloppuisin.

Tällä hetkellä olen yövuorossa eli menen 22.30 töihin ja pääsen 6.30. Yritän nukkua mahdollisimman pitkään ettei töissä ala väsyttämään. Tänään heräsin viiden aikaan eli sain paljon unta ja uskon jaksavani töissä taas kahdeksan tuntia. Ennen työni alkua, olen ehtinyt pelata tunnin. Pystyisin pelaamaan enemmänkin, mutta kodin muut askareet vievät aikaani (tai jos en olisi niin kauan aikaa suihkussa...).

Henkilökohtaisesti en pidä iltavuorosta, koska silloin en oikeastaan ehdi tehdä mitään. Herään klo 11 tai aikaisemmin ja työt alkavat 14.30. Ennen iltavuoroa lähinnä syön aamupalaa, käyn suihkussa ja laitan asuntoani kuntoon. Iltavuoro loppuu klo 22.30 ja kotiin päästyäni valvon hetken ja sitten menen nukkumaan. Saatan ehkä pelata tunnin, sekin riippuu jaksamisestani. Iltavuoro on siis huonoin vuoro pelaamiselle, ainakin minun kohdallani.

Aamuvuoro on taas kaikista optimaalisin. Työt alkavat 6.30 ja loppuvat 14.30. Menen yleensä kahdeksan tai yhdeksän aikaan nukkumaan, joten aikaa on pelaamiseen. Yleensä pelaan kaikista eniten juuri aamuvuorossa.

Kieltämättä totuttelu tähän uuteen pelaamisjärjestelyyn vei aikaa. Aluksi harmitti, etten voinut pelata milloin halusin tai niin paljon kun halusin. Aina ei saa sitä, mitä haluaa.
Mutta eniten tämä kolmivuorotyö on vaikuttanut Suloon, kissaani siis. Koska joka viikkona menen töihiin eri aikaan, se selkeästi stressaa häntä. Aamu- ja yövuorot menevät hyvin, mutta iltavuoroviikkoina menee huonosti. Sulo herättää aina seitsemän tai jopa viiden aikaan. Yleensä ruokin hänet ja menen takaisin nukkumaan. Mutta yleensä menen töihin väsyneenä, koska en saa nukuttua tarpeeksi yhteen putkeen. Mutta oikeastaan pahin vaihe on mennyt ohi, koska Sulo on tottunut uuteen kotiini.

Uusia arvosteluita on luultavimmin tulossa, koska uudet tuliterät pelit lämmittävät pelihyllyäni. Tietysti kaikki riippuu siitä, missä työvuorossa olen.